Tuo vaihteleva värikoodaus on perin harmillinen juttu, kun leimikot mielellään nauhoittaisi itse jo leimikontekovaiheessa, ennen kilpailutusta. Toisaalta kauppoja ei ehkä oitis edes tule ja vaikka tulisikin, voi savotan alkuun mennä vuosi tai kaksi. Tässä vaiheessa nauhat ovat jo alkaneet haalistua, hajota ja epäilenpä, että metsän eläimetkin sabotoivat nauhoituksia.

Vaihtelevasta värikoodauksesta on tiedossa useampiakin ikäviä esimerkkejä. Kerran mm. oli kymppipykäläkohde merkittynä sinisellä värillä, minkä kuski tulkitsi osoittavan suunnitellun ajouran paikan. Luulisi yhteinäisen käytännön olevan kaikkien etu.

Sanoisin, että ainakin rajalinjoille tulisi virittää heijastinnauhat. Ne erottuu monin verroin paremmin varsinkin talvipimeällä eikä linjan sijaintia tarvitse arpoa. Nauhat näkyy jalkamiehen silmiin paljon paremmin päiväsaikaan kun koneen hyttiin pimeällä. En tiedä sitten, onko asiassa tekemistä työvalojen spektrillä, mutta esimerkiksi kerran olin koneen hytissä seuraamassa hakkuuta, kun kone lähestyi merkitsemääni kuviorajaa, joka ei puuston puolesta terävästi erottunut. Ihmettelin siinä sitten, että tuossahan sen piti olla rajan viiden metrin päässä, nauhat alle kymmenen metrin välein ja muistin jopa laittaneeni nauhan johonkin lehtipuuraipan runkoon siinä muutaman metrin säteellä. Paria kaadettua puuta myöhemmin nauha kyllä löytyi, mutta kontrasti niissä valaistusolosuhteissa tuntui olemattomalta, vaikka värinäkö itselläni on kunnossa.

Rajapyykeille mieluiten neonoranssit muoviset aurausviitat töröttämään. Varsinkin matalat tonttipyykit saattavat jopa peittyä kokonaan sammaleeseen.

Tukin mitta- ja laatuvaatimukset vaihtelee mm. ostajittain ja kysyntätilanteen mukaan, mistä olen kirjoittanut mm. runkohinnoittelua käsittelevässä viestiketjussa.

Ilmeisesti vientiin menevillä sähköpylväillä todellakin on tuo kartiokkuusvaatimus, eli noin 10 mm kapenemaa / juoksumetri. Kuulin kerran yhdeltä pylvästukkurilta sellaisen tarinan tähän liittyen, että aikoinaan, kun pylvään kansainvälisiä standardeja oli neuvoteltu, etevät suomalaislobbarit olivat onnistuneet erinomaisesti: pylvään muoto vastasi tuolloin tyypillistä suomalaista mäntyrunkoa. Nykyään ”täystiheissä” metsissä kasvaneiden puiden runkomuoto on lieriömäisempi ja latvaa olisi sorvattava ankarasti kapeammaksi, jotta pylväästä tulee oikean muotoinen. Tämä syö katteen. Toki pylväitä menee muihinkin tarkoituksiin, kuten tukimuurien tekoon ym, jolloin lieriömäisyys lienee toivottavaa.

Olen kyllä havainnut pylväsrungoista tyvilumppeja tehdyn mm. terävän mutkan, koron tai tyvipoimujen takia, Voi olla ostajakohtaista.

Kuulostaa epäilyttävältä. Omalle kohdalle ei ole sattunut, enkä soisi moisen käytännön yleistyvän. Tuskin kuitenkaan sellutehtaalle kuskatuista puista osan havaitaan täyttävän sahapuun kriteerit ja tehdään toisensuuntainen korjaus niiltä osin?!

Tehdasmittaus on muutenkin mielestäni epäilyttävä mittausmenetelmä. Kuin möisit ”sian säkissä”, tai ostaisit lihapalan avoimella kaupalla. Maksu hoidettaisiin vasta, kun paisti on syöty. Ostaja saattaisi ilmoittaa, että sitkeää oli, näkyy hinnassa. Ja tässä vaiheessa kaupan kohteen todellista laatua on enää mahdotonta tarkastella.

Olin kerran vierailulla sellutehtaan painomittausasemalla keskellä talvea. Mittaaja teki hommia samalla kun delegaatiollemme esitteli toimeaan. Kohta tuli paikalle pölliauto ja kaveri pohti ääneen, minkä verran tuossa nyt lunta on mukana tyyliin ”No oisko tuo nyt 20 %… toisaalta perävaunussa taitaa olla vähempi… Ehkä 15 %… mutta sillähän on nosturi mukana… no, laitetaan 25 % vähennystä…”. Hävisi luottamus tehdasmittaukseen.

Metsuri motokuski kirjoitti: ”Jotenkin tuntuu siltä että yhtiöt ostavat runkokaupalla suhteellisen edullista tukkia vastineena sille ettei isännän mielenrauha järky katkonnan vuoksi. Meistä motokuskeista on melkein sama millä kaupalla se puu on ostettu samat laatukriteerit ne ovat runkokaupassakin.”

Laatukriteerit ovat varmasti samat paperilla. Omien kokemusten mukaan eri metsäfirmoilla ja korjuuyrityksillä on eroja apteerauskulttuurissa. Toiset pelaavat varman päälle, toisilla ei ole niin tarkkaa. Rajatapauksissa apteeraus on viime kädessä subjektiivinen valinta, kun vaikkapa rungon lenkoutta hytistä käsin arvioidaan.

Vertailun teko metsänomistajan roolissa edellyttää sitä, että puuta myy aktiivisesti, eri firmoille ja että samojen firmojen ostamia leimikoita hakkaa useampi korjuuyrittäjä.

Kaiken kaikkiaan runkohinnoittelu helpottaisi kilpailutusta, kun mitta- ja laatuvaatimukset eri ostajien välillä vaihtelevat ja niitä käytännössä tulkitaan vaihtelevasti. Riski väärästä apteerauksesta siirtyisi ostajalle, minkä pitäisi mielestäni olla oikeastaan perusvaatimus silloin, kun leimikko myydään pystyyn.

Esimerkiksi kerran kävi niin, että ilmeisesti moton kouran sahamoottorissa oli jotain hämminkiä ja kaatosahauksen yhteydessä tyvet lohkeili. Tyviltä oli sitten tehty metrin lumppeja avohakkuuleimikolla. Kyllähän niistä tietysti yhden talven polttopuut sai, mutta leimikon ostaneen firman tulkinnan mukaan reklamaatio oli aiheeton; täysin normaalia ”hävikkiä”. Toki päinvastaisiakin esimerkkejä löytyy myyjälle edullisista tapauksista.

Varsinkin lahokuuset tietysti ovat problemaattisia, mutta ehkä tähän joku riskiä jakava kompromissi olisi löydettävissä?!

Nämä kovapalaterät taitaa olla hankalasti kunnostettavissa, jos kunnolla kiveen sahaa?

Itse viime viikolla poikkesin naapurikuvion puolella, missä 02-kehitysluokan närettä rivissä kahta puolta, ja reippain askelin varsin jyrkää rinnettä alas lehtipuuvesoja niittäen. Aamuaurinko paistoi sopivasti niin, että valo siroutui visiiriin ja näkyvyys oli huono. Hetken päästä terästä lähtenyt kipinäsuihku valaisi näkökentän, kun vastaantullut kookas kivenjärkäle ja työkierroksilla pyörinyt terä kohtasi. Kerrankin oli kivi niin iso, että sen sivu oli kohtisuorassa terään nähden, ja vaikka hampaat tyssääntyivät perusteellisesti, niin myös samalla myös symmetrisesti, ja latta- ja pyöröviilalla sen sai kuin saikin kuntoon jopa maasto-olosuhteissa.

Tavoite sahata näreet vesomattomaan kantoon myös aiheuttaa itsellä kiveensahaamisia. Kustannustehokkaampaa taitaisi olla niittää vesat ennakkoraivuulla nurin.