Käyttäjän Burl kirjoittamat vastaukset
-
Tässä on nyt tullut aika vahvat, käytännön kokemuksiin nojaavat kommentit siitä, että maatalouskoneperustainen puunkorjuu on kalliimpaa, kuin ”massiivisilla koneilla” tehtävä.
Toivoisin, että MMT & VT Vaara joko esittäisi perusteet sille, miksi me olemme väärässä, tai sitten lopettaisi perusteita vailla olevan kirjoittelun alan aviiseihin.
Edit: sanamuotoja ja lauserakennetta hiottu.
Petkeles taitaa olla jostain Savonmualta? 😉
Tuhat kiintoa talvessa vrt. kahdessa viikossa samoilla viikkotyötunneilla.
Edit: lyöntivirhe
Jossain määrin kyllä olen varautunut. Lähtökohtaisesti olisi mukava lisätä biodiversiteettiä omissa metsissään. On kuitenkin vaarana, että se uhkaa päätösvaltaa omien maiden hallinnassaan, joten tarkkana on oltava.
Esimerkiksi näin:
Timppa kirjoitti: ”Muutama vuosi sitten vein varpuspöllön pöntön varttuneeseen taimikkoon aukon viereen. Joku oli sen sieltäkin löytänyt. Sattumoisin hakkuuta merkittäessäni huomasin puolen kilometrin päässä em paikasta pönttöni varttuneessa kuusikossa.”
Itse kun olen varpuspöllönpönttöjä rakennellut, niin lukenut ohjeet tarkkaan. ”Varpuspöllölle riittää 45 mm kulkuaukko, mutta kun teet 55 mm reiän, niin saatat saada pönttöön pesimään myös vaikka liito-oravan. Arvaatte varmaan, valitsinko pienemmän vai isomman rasiaporan.
Vastaavaa ajattelua voi soveltaa myös potentiaalisten kymppipykäläkohteisiin, tontinvierusmetsien hakkuisiin ym.
Rivien välistä on luettavissa ja aiemman kirjoittelun tuntien Vaara katsoo, että massiivisilla koneilla tehtävä puunkorjuu on kevyitä menetelmiä kalliimpaa. Jos tarkastellaan metsäkoneyritysten taloustietoja, selviää, että hyvin kapeilla katteilla alalla toimitaan. Joku tietysti saattaisi tehdä tästä johtopäätöksen, että homma on niin kallista, että viivan alle ei jää mitään. Toinen tulkinta on, että kilpailu on niin kovaa, että katteet on vedetty minimiin. On toki selvää, että neuvotteluasetelma ison metsäteollisuusyrityksen ja pienen korjuuyritysten välillä ei ole tasaväkinen.
Itse olen tehnyt ensiharvennusten hankintakauppoja vuosittain ja päässyt halutessani kilpailuttamaan lähikuljetuksen. Aluksi suosin paikallisia maanviljelijöitä maataloustraktoreineen, mutta nykyään ajatan lähes kaikki puut metsäkoneilla. Kun potentiaaliselle traktorimiehelle kertoo, että savotan koko on toistasataa mottia, saattaa tämä suoraan pyytää kääntymään metsäkonefirmojen puoleen. Meneillään olevan leimikon ajoon kyselin lähistöllä olevia maataloustraktorimiehiä. Yksi ei lupautunut ajamaan ollenkaan, toinen ilmoitti veloittavansa 6 €/kuutiometri. Valinta on aika selvä, jos metsätraktorilla ne singahtaa tien varteen 4,5€ hintaan.
Olen tarkkaillut urakan ajoon meneviä aikoja ja tunnissa kuormatraktori on toimittanut keskimäärin noin 15 kuutiota tien varteen tunnissa. Koneen voi pyytää töihin myös tuntihinnalla, joka on suuruusluokkaa 65 €/tunti. Hinta on linjassa edellä esittämieni tuottavuus- ja kuutimetriperustaisen urakkahinnan kanssa.
Maataloustraktorimiehillä tyypillinen tuntituottavuus on ollut viiden kuution luokkaa, mikä on ymmärrettävää koneen heikomman maastokelpoisuuden, pienemmän kuormatilan, huonomman työergonomian ym. takia. 5 kuutiota tunnissa kertaa 4,5 euroa (metsäkoneen urakkahinta) = 22,5 €/h. Se ei oikein riitä yritättäjämäisessä työnteossa edes oman palkan maksuun puhumattakaan koneen kustannuksista.
Aloituksessa on lukuisia seikkoja, mistä voisin kriittisesti kirjoittaa, mutta keskityn kahteen kohtaa. Tällöinkin on kirjoitus jaettava kahteen eri viestiin.
”Pystykauppoja ei ole muissa Euroopan maissa. Puun korjaavat ja kuljettavat käyttöpaikoille yksityiset yrittäjät.”
Varsinkin sellufirmathan ovat jo pitkään pyrkineet luopumaan ydinliiketoimintansa (sellunkeitto) ulkopuolisista toiminnoista, kuten omista metsurikunnistaan ja metsäkoneistaan. Aluksi varsinkin koneyritykset olivat ankarasti yhden puunjalostusfirman palveluksessa, mutta vuosi vuodelta, korjuuyritysten koon kasvaessa ovat alkaneet voida urakoida useammille asiakkaille. Nykyään on jo ainakin muutamia korjuupalveluyrityksiä, jotka ostavat puut suoraan metsänomistajalta ja myyvät puut suoraan tehtaalle toimituskauppoina. Esimerkkinä Metsäpalvelu Hollanti Oulaisissa. Veikkaan, että suunta on jatkossakin tämä. Toinen asia on, kuinka seikkaperäisen kustannuserittelyn näiltä saa.
”Pystykaupan korruption ydin on puunkorjuun kustannusten piilottaminen maksajalta. Sillä suojellaan hevoskaudelta periytyvää metsäyhtiön puunhankinnan organisaatiota ja sen käyttämiä massiivisia metsäkoneita.”
Tietynlainen kytkykauppasysteemihän tämä tietysti on. Vastaava, kun jos tilaat keittiöremontin avaimet käteen -periaattella rakennusfirmalta, missä loppulaskulla ei ole erittelyä työn ja tarveikkeiden hinnasta. Kevättalvella oli Maaseudun Tulevaisuuden yleisönosastolla pettyneen metsäomistajan kirjoitus puukaupastaa, jossa MHY oli konsulttina ja energiapuusta maksettiin tienvarsihinta miinus korjuukustannus ja suunnittelukustannus (MHY:n proviisio). Lopputulos oli, että puusta ei jäänyt juuri mitään metsäomistajalle. Mutta olipahan ainakin korjuukulut eritelty!
Alkuperäiseen aiheeseen palaten; tässä eräänä talvena oli pystykaupalla myydyn avohakkuun siemenpuukoivujen poisto käsillä ympäröivien talviharvennusten yhteydessä. Ajattelin sitten reilun pelin hengessä ja hyvää lopputulosta silmällä pitäen käydä irrottelemassa tuulenkaatopuiden, joita oli kymmenkunta, rungot kannoista irti moottorisahan kanssa. Kun olivat monet maata vasten.
Runkojen päällä oli jäätä ja arvasin kyllä, että sen alla kivennäismaata. Huolimatta siitä, että valitsin sahaussuunnat tätä silmällä pitäen, ei yhtä katkaisua meinannut saada tehtyä ilman, että piti viilata. Muutaman rungon sahattuani alkoi alkoi jo hämärtää ja tuumasin, että jatkan seuraavana päivänä.
Kun pääsin aamuhämärissä palstalle, olikin jo siemenpuukoivut hakattu. Myös jäljelle jääneet tuulenkaatopuut oli otettu nätisti tyveltä poikki. Kuskin mukaan mitään ongelmaa ei ollut niiden teossa. Jäi vaikutelma, että moton ketju ei pienestä hiekasta säikähdä tai sitten olin osunut juuri hiekkaisimpiin tyviin moottorisahoineni.
Näitä kovemmasta raudasta tehtyjä teräketjuja taitaa olla myös moottorisahoihin, mutta ilmeisesti eivät ole juuri ammattikäytössä, kun teroitus ei viilalla onnistu ja kuitenkin tylsyvät ajan mittaan. Hiekkaisia puita satunnaisesti sahaavalle mökkiläiselle saattaisi kuitenkin olla hyvä vaihtoehto?!
Kovasti kyllä kovapalaterä houkuttaisi, mutta käytännössä harvoin menee viikkoakaan, etteikö terä kohtaisi piikkilankaa tai maanmuokkauksessa pystyyn noussutta terävää kiveä, joka ovelasti vaanii terää raivattavien näreentaimien takana samalla, kun sopivasti paistavan auringon valo häiritsee näkyvyyttä entisestään joko häikäistessään tai sirotessaan visiiriin.
Kuuset on ollut tapana kaataa niin matalaan kantoon, etteivät veso ja harvemmin tulee pariakymmentä senttiä pitempiä kantoja jätettyä muutenkaan. Ja omilla mailla kun tekee, ja oikeaan aikaan, niin kyllä sillä kunnossapidetyllä peltiterälläkin ne enimmäkseen alle viisisenttiset rungot menee vaivatta poikki.
Mikään ei estä tulkitsemasta asiaa niin, että marja- ja sienisadon arvo on (monitavoitteisen) metsätalouden tuloa samoin kuin maisema-arvo tai metsästysmahdollisuudet. Jopa kohtuullisen pienillä muutoksilla metsänkäsittelyssä voidaan lisätä sato-odotuksia. Esimerkiksi pitämällä mustikkatyypin metsät normaalia avarampina, jolloin kuutiokasvu on tietysti ehkä hivenen pienempi, riittää mustikoille kasvuresursseja ja sato-odotukset ovat paremmat, tai tekemällä puolukkatyypin männikköön kaistalehakkuita, jolloin äskettäin hakatuilta kaistaleilta voidaan odottaa runsaita puolukkasatoja. Hyvästä kanttarellipaikasta ei kannata harvennushakkuussa ottaa ainakaan kaikkia koivuja nurin, koska koivu on kanttarellin isäntäpuu ja koivujen poisto hävittää myös kanttarellit.
Näin puuntuotanto-orientoituneen metsänomistajan näkökulmasta näiden ”oheistuotteiden” arvostuksessa kannattaa kyllä pitää jalat maassa. Ainakaan laajoja markkinoita esimerkiksi ”pystykaupalla” myytävälle mustikalle ei ole, vaan ne olisi korjattava hankintana. Kerran olin kuuntelemassa SLL:n puheenjohtaja Sulkvan ajatuksia metsänhoidosta ja tämä vakavalla naamalla esitti, että monilla soilla hillojen kasvatukseen tähtääminen toisi paremman tuoton kuin puunkasvatus. Oli ihan laskelmakin, missä verrattiin hillasadon arvoa (kilohinta torilla) puunkasvatuksen tuottoon. Me siinä sitten ihmettelemään, että mitenkäs se marjasato sieltä suolta saadaan markkinoille, että kukas sen kerää?! Vastaus oli, että tuottaahan se puunkorjuukin vaivaa ja kustannuksia. Kaveri ei ilmeisesti halunnut ymmärtää, että puut saa myytyä melko vähällä vaivalla pystyyn toisin kuin marjat.
Edit: näin siis Etelä- ja Keski-Suomessa. Koillis-Lapissa varmaankin puuston erilainen rakenne ja toisenlaiset valaistusolosuhteet muuttavat tilannetta myös marjasatojen suhteen.
On tietysti melkoinen ero, hipaiseeko humuspitoista multamaata terän kärjellä pikkuisen vai jyystääkö monta sekuntia rungon takana olevaa kivenjärkälettä, joka yleensä kuluttaa terän täysin toispuoleiseksi.
Jees h-valta kirjoitti, että ”Niinpä, tässä vain ei olekkaan nykyisin enää ongelmaa kun kukaan täysjärkinen ei lähde päätehakkuulle moottorisaha kainalossa.” Olen tässä miettinyt, että pitäisikö yksi terminaalivaiheen vanerikoivikko, jonka alla on erinomainen kuusialikasvos, lyödä moottorisahan kanssa nurin. Hyvässä lykyssä voisi saada ehkä puut kaupaksi jollekin erikoiskoivujen ostajalle ja vähän parempaan hintaan. Vanerikoivikon päätehakkuu olisi myös mukavaa vaihtelua tyypillisiin metsätöihin ja päivätuotoskin olisi aika hyvä. Kymmenen vuoden ajansäästön ja parin tuhannen euron kustannussäästön saisi pelastuneen kuusentaimikon muodossa. Lienee kuitenkin viisainta vielä tovi miettiä asiaa ja samalla pohtia omaa mielenterveyttään!
Puhtaasti taloustieteellisesti tarkasteltuna taimikonperustamisinvestoinnin ml. taimikonhoito, pitäisi olla yksityistaloudellisesti kannattava ollakseen kansantaloudellisesti kannattava. Näin ollen kemeratuet voisi nähdä jopa kansantaloudellisesti harmillisina. Nykyisellään kemeratuki on tulonsiirto veronmaksajiljta metsäteollisuusyrityksille halvemman raakapuun muodossa.
Alunperin kemera tehtiin pääosin työvoimapoliittisista tarpeista, mikä näkyi tukiehdoissa niin, että käytännössä rappiotilaan jääneiden palstojen savotohin tukea maksettiin ja syrjäseutujen matalasti koulutetuille miehille saatiin tekemistä. Tämä puolestaan motivoi metsänomistajia laiminlyömään oikea-aikaiset taimikonhoitotoimenpiteet. Kemera-lain uudistus vei aisiaa entistä enemmän subjektiivisesti maksettavan yritystuen suuntaan, sikäli kun puuntuottaja yrittäjäksi tulkitaan. Yrityksillehän tukea ei edelleenkään makseta.
Käytännössä iso osa metsänomistajista ei käyttäydy rationaalisesti, vaan taimikonhoitotyöt jää tekemättä ilman tukea, usein myös vaikka sitä olisi tarjolla. Tietystikin näillä puun hinnoilla taimikon perustaminen on jo kohtuu pienelläkin laskentakorkokannalla kannattamatonta, mutta jos parempaa korkoa pääomalleen haluaa, olisi kenties parempi myydä maansa. Tuki motivoi isäntiä hoitotöiden tekoon tai teettämiseen ja näin muodoin saattaa ehkä olla kansantaloudellisesti viisasta.