Tulihan noita ”kapulateitä” tehtyä isän apuna heti sotien jälkeen.

Kotipalstamme takana oli suuret savotat ja savotan pääpirtti kauppoineen oli siellä tiettömän taipaleen takana. Koska töissä oli satoja miehiä kesäaikana täytyi miehille rahdata hevospelillä ruokatarvikkeet jne.Talvella se onnistui rekipelillä. Kesällä rahtaus tapahtui hevosen vetämillä ”purilailla”. Mutta kun välillä oli soisia paikkoja niin niihin piti rakentaa kapulatiet.

Suot eivät olleet aivan pohjattomia vaan kova moreenikerros oli melko lähellä. Isäni kertoi kuinka sota-aikana tällaiset kohdat tehtiin reilun metrin levyisiksi hevosella ajettaviksi.

Tämä ”läskitieksi” ristitty kulku-ura kulki oman metsämme kautta, josta kaadettiin kuitupuun kokoiset aluspuut molempiin laitoihin heti suon pintaan.Päälle ladottiin vieriviereen noin 5-7 cm vahvuiset poikkipuut, eli kapulat. Ne sidottiin paikoilleen pohjapuitten päälle asetetuilla riu`uilla rautalangalla tiukasti sitoen. Siis pohjapuu ja sideriuku kiinnitettiin toisiinsa ja poikittaiset ”kapulat” jäivät päistään puristuksiin niiden väliin. Nauloja ei käytetty, eikä niitä ollut saatavissakaan.

Puut kaadettiin siitä vierestä. Senverran olin apuna, että kanniskelin niitä kapulapuita ja asettelin paikoilleen.

Kapulatie siinä painuneena suon pintaan kesti vuosia vielä savotan päätyttyä.

Voihan vihreät = kirosana ! Puun takaa ja kumppanit ovat aivan oikeassa.

Enpä muuta sano.

Yksi tyhmyys yli kaiken:

MHY:n neuvojan ohjeiden mukaan istutimme poikani kanssa luontaisesti syntyneen varttuneen taimikon pieniin aukkoihin kuokkalaikutuksella ja pottiputkella täydennykseksi männyntaimia. Huolellista työtä tehtiin vesisateessa ja kasvu lähti hyvin alkuun. Ei ollut myyrävahinkoja kun kettuperhe hoiti alueen ”korvaukseksi” rauhoitetutusta pesästä lähiympäristöineen.

Ainuttakaan puuta niistä ei siellä varjostuksessa kasvanut. Kituivat hentoina valon puutteessa ja lumen painamina kuolivat pois.

Epäilinkin onnistumista, mutta tyhmyyksissäni uskoin neuvojaa.

Orava on ”moniruokainen”. Sille kelpaa kesäisin oikein hyvin esim kirjosiepon ja muiden pikkulintujen munat ja poikaset avopesistä ja pesäpöntöistä. Oikeita pesärosvoja.

Ainakin marjoista kelpaavat pihlajan sekä tuomipihlajan marjat.

Ruokintapaikoilla ne ovat oikeita rohmuja syödessään ja kantaessaan piiloon siemeniä, pähkinöitä jne.

Kun oikein nälkä tulee, niin sitten syövät ainakin kuusen ja lehtikuusen kukkasilmuja. Sen huomaa kun puiden alle varisee viimeisen vuoden kasvaimia. Olen nähnyt kuinka orava katkaisee oksan, syö sen tyvestä kukkasilmun ja pudottaa sitten oksan alas.

Kävyt tietysti katoavat oravien suihin, osa jo keskenkasvuisena. Niinpä nykyisin pihani sip, pihtakuusen kävyt eivät pääse levittämään laisinkaan siemeniään keväthangille.

Ruuantähteetkin kelpaavat ”cityoraville”. Katselin kerran kuinka taitavasti orava kuori kottaraispöntön etusivua vasten perunaa. Pyöritteli sitä siinä reiän edessä ja kuori senverran pienemmäksi, että sai työnnettyä perunan sisälle.

Täytekakun loppu ei kuitenkaan kelvannut oravien ruokintapaikasta!

En suosittele oravaa lemmikiksi. Sotkee paikat, eikä opi sisäsiistiksi, kertoivat entisaikaan kokeilleet. Eikähän se ole luvallistakaan nykyisin. Enkä usko ”kisin” olleen tosissaankaan.

Olipa mukava nähdä, että ”rööri-roope” on ilmestynyt takaisin näille palstoille! Lukuisia kertoja on ollut mielessä, että mitenkähän leikkaus on onnistunut ja toipuminen edistynyt. Hyvin näköjään!

Itselläni oli reilun vuoden ajan vaivoja. Sitten pääsin leikkauspöydälle ja alkuun kaikki sujui hyvin. Viikon kuluttua haava repesi ja siitä seurasikin useita uusia operaatioita. Kuukausien jälkeen toipuminen pääsi alkuun.

Kun tällainen vaari-ikäinen on tarpeeksi pitkään vähällä liikkumisella, niin kunto kertakaikkiaan rapistuu olemattomiin. Mutta vähitellen tässä olo voimistuu ja pian pääsen ainakin raivaussahan puikkoihin ja lopulta moottorisahankin. Näin toivon.

Kemeravaroja nimittäin pitäisi päästä kuluttamaan minunkin.