Tiekuntia voidaan nykyään perustaa kahdella tavalla: Perinteisessä tietoimituksessa tai osakkaiden keskenään pitämässä perustamiskokouksessa. Jos tiekunta perustetaan tuollaisessa kokouksessa, niin se on vielä rekisteröitävä erikseen. Yksityistielain mukaan kiinteistönomistaja voi luopua tieoikeudesta, mikäli hänellä ei ole tieoikeudelle käyttöä esim. toisen kulkuyhteyden vuoksi.

Yksityistien osakas on velvollinen osallistumaan kustannuksiin yksikkölaskelman mukaisesti, mikäli tiekunnan päätökset on tehty lainmukaisesti.

Näille vuosille osuu yksi erikoisimmista muistoista puukaupoissa.

Olin laatinut n. 1000 motin leimikon ja tietenkin kilpailutin sen, vaikka minulla oli ”kanta-asiakas sopimus” yhden metsäyhtiön kanssa. Tarjoukset tulivat ja viikon päästä sopimuskumppanin puunostaja soittikin ja kyseli, että ruvetaanko kaupan tekoon. Vastasin hänelle totuudenmukaisesti, että hänen tarjouksensa ei ollut paras, joten en voi myydä leimikkoa hänelle. ”Ostomies” kysyi, että entäs jos hän tekisi vielä tänään uuden korjatun tarjouksen. Lupasin, että voin ottaa sen mukaan vertailuun, mutta mistään summista en tietenkään puhunut mitään.

No se uusi tarjous oli paras, kaupat tehtiin ja korjuukin sujui hyvin. Tällä ”ostomiehellä” oli tapana hakkuun jälkeen käydä myyjän luona hakemassa mittaustodistukseen nimikirjoitus (samalla tietysti pohjustaa tulevia kauppoja) ja  niinpä istuimme kahvipöydässä tutkimassa papereita. Ennenkuin asiasassa päästiin oikein alkua pidemmälle eteeni ilmestyi tiliote, josta kävi ilmi, että ”ostomies” oli maksunut tililleni reilut pari sataa euroa.

Kysyin ostajalta, että mitä hittoa tämä on? Vastauksena hän osoitti yhden puutavaralajin riviä ja sen hintaa, joka oli korjattu hieman alemmaksi, kuin mitä kauppakirjassa oli. Kertoi, että muutama päivä kaupan teon jälkeen esimies oli soittanut ja vaatinut alentamaan puutavaralajin hintaa. Hän ei ollut halukas ”syömään sanojaan”, mutta lopulta vaihtoehtoina oli ollut hinnankorjaus tai lopputili. Ja hän ratkaisi asian näin.

Näin jälkikäteen ajateltuna todella tiukkaa on ollut yhtiöiden hintaseuranta, kun reilun parin satasen takia oltiin valmiita antamaan lopputili. Mutta tämän paremmin ei kilpailutuskaan ole koskaan onnistunut, kun ”ostomiehen” piti pistää omistaan sekaan, että kaupan sai.

Tuolla taannoisella teräsputki vertauksella tarkoitin sitä, että teräsputket ovat yleensä täysin identtisiä ja virheettömiä kappaleita, toisin kuin metsässä kasvavat puut. Niinpä täysin yksiselitteinen tukinsaannon maksimoiva ”puolueeton” katkonta ja sen mittaus on käytännössä mahdotonta. Voimme kehitellä vaikka minkälaisia mittaustapoja, mutta aina jää sijaa myös epäilylle, jos sille linjalle haluaa lähteä.

Runkohinnoittelu olisi tietysti selkeä ja hyvä vaihtoehto metsänomistajalle, mutta valtamenetelmäksi en usko sen tulevan. Menetelmänä se vaatii mm. nykysysteemiin verrattuna ostajalta perusteellisempaa tutustumista tarjolla olevaan leimikkoon sen laadun toteamiseksi ja hinnoittelemiseksi. Esimerkiksi jos leimikon tukkiosuus on arvioitu liian suureksi jää tappio pelkästään ostajan kannettavaksi.

Mielestäni tämän oikeustapauksen keskeiset asiat metsänomistajan kannalta ovat: 1) tiedä mitä olet myymässä 2)tutustu kauppakirjaan ja varsinkin puutavaralajien mitta- ja laatuvaatimuksiin 3)valvo sujuuko hakkuu sopimuksen mukaan 4)käytä asiantuntijoiden apua, jos tuntuu, ettet itse osaa. Nyt tulleen oikeuden päätöksen keskeinen sisältö minusta oli, että ostajan on kyettävä näyttämään tarvittaessa toteen, että tukkia on tehty maksimaalisesti. Nyt se jäi syystä tai toisesta tekemättä.

Olen elonpolulla tullut siihen tulokseen, että sosiaalisissa ympyröissä vallan määrä on vakio. Kyse on vain siitä, kuka sitä valtaa käyttää. Se/ne joille valta kuuluisi vaikkapa ”esimiesaseman/ vast. takia vai annetaanko vallan valua joillekin varjohallituksille tahi niille jotka ”huutaa kovimmin”.

Vähän sama meno on tälläkin palstalla. Kun seuraa palstan keskustelua ja lukee mitä palstan ylläpitäjä on säännöiksi laatinut, niin ihan yksiin ei mene. Palstan loivaliikkeisen moderoinnin ansioista on asiallisuuden rajaa venytetty paikoin sille tasolle, että jossain muualla kuin täällä päädyttäisiin raastupaan.

Pahimmat ylilyönnit kun karsisi pois, niin ihan hyvin menisi ja veikkaanpa, että saisimme uusia keskustelijoitakin tai vanhoja takaisin.

Kun avolavoista tehtiin life-style autoja pelkän työkäytön sijaan, niin autojen ohjaamot pitenivät ja lavat lyhenivät. Amerikoista se alkoi ja pärjätäkseen niillä markkinoilla oli kaikkien mentävä samaan suuntaan.