Käyttäjän A.Jalkanen kirjoittamat vastaukset
-
Sen verran pitää täydentää siemenpuun ominaisuuksiin, että kuusella siementä alkaa tutkijoiden mukaan syntyä enemmälti vasta yli 25 sentin läpimittaisissa. Toki tässäkin alue ja kasvupaikka vaikuttanee, eli puun ikä merkitsee myös, ei pelkästään koko.
Metsänomistajat eivät ole yhtenäinen joukko tietämyksen eikä tavoitteiden suhteen. Metsäsuunnittelun opetuksessa ei puhuttu puuntuotannon maksimoinnista edes muinaisella 1980-luvulla, jolloin itse opiskelin. Puhuttiin optimoinnista metsänomistajan tavoitteiden ja rajoitteiden suhteen. Rajoite saattoi olla esimerkiksi hakkuista saatava tulo, avohakkuun pinta-ala, hakkuiden tasaisuus tai puun määrä metsätilalla. Nämä huomioiden ennustetaan tuleva kasvu.
Jos omistaja haluaa, voidaan metsänhoitoon ottaa mukaan kasvua parantavia lisätoimia, esimerkiksi jalostettu siemen, maanmuokkaus, ojitus ja lannoitus. Näissä on taustalla oletus, että toimenpide on kannattava. Ovatko ne sama asia kuin puuntuotannon maksimointi kustannuksista välittämättä? Ehkä ei kuitenkaan.
Seuraava lausuma on muodostettu mututuntumalla. En usko että perimä muuttuu olennaisesti eliön elinaikana. Siihen tulee kuitenkin satunnaisia mutaatioita. Lisäksi ympäristö vaikuttaa geenien toimintaan ja tästä vaikutuksesta osa voi periytyä (ns. epigeneettisesti). Eli pientä muutosta tulee mutta en osaa sanoa onko se heikompaan vai parempaan suuntaan.
Avohakkuiden pinta-alat ovat olleet suhdannevaihteluita lukuun ottamatta melko vakaita viime aikoina. Lisähakkuut ovat kohdistuneet pääosin harvennuksiin. Pitkään istutettiin kuitenkin lähinnä kuusta ja pienten männyntaimikoiden osuus pinta-alasta alentui, jolloin syöntipaine kohdistui pienempään taimikoiden pinta-alaan. Onko tämä sitten mahdollisesti vähentänyt vasatuottavutta vai sudet ja karhut, kun kanta ei kasva entiseen malliin? Jos ilmiö on pysyvä, se helpottaisi metsästyksen järjestämistä hirven osalta.
Merillä saa huseerata melko vapaasti. Nimellisesti kalastusaluksena tai rahtialuksena kulkevalla laivalla voi olla muitakin kyvykkyyksiä.
https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/ece5ca24-1e1e-4bee-8194-60f466c64667
Seppo Vuokko kirjoittaa maanmuokkauksesta. Sanotaan että uudistamistuloksen varmistamiseen riittäisi nykyistä pienempikin maanpinnan paljastaminen. Kun on siirrytty aurauksesta mätästykseen rehevillä mailla, maan pintaa paljastuu huomattavasti vähemmän ja samoin haitat vähenevät eli liika vesottuminen ja kulun vaikeutuminen. Karuilla mailla äestys ja konekylvö puoltavat paikkaansa silloin kun alue ei ole liian kivinen. Muokkaus lisää jonkin verran vesistöpäästöjä mutta ei mahdottoman paljon jos huomioidaan suojakaistat, rinteen kaltevuus ja maalaji. Hyötyjen puolelle voidaan laskea parempi taimien eloonjäänti ja kasvu, tukkimiehentäin tuhojen väheneminen ja heinimisen tarpeen väheneminen.
https://www.metsalehti.fi/artikkelit/muokkaus-monimuotoisuus-vahempikin-riittaisi/#d22ca7cc
Kyllä, sidosrymillä on tietenkin oma tärkeä roolinsa jo nyt. Se jää kuitenkin neuvoa antavaksi suositukseksi, kun sidosryhmien lausuntoja kuullaan, mutta itse neuvostossa metsästäviä edustajia on enemmistö. Maanomistaja-sidosryhmä on sisäisesti hajanainen, eli yhtenäistä tavoitelinjaa ei sieltä löydy. Liikenneturvallisuuden ja elinkeinojen ääni jää päätöksenteossa joillakin alueilla liian pienelle painolle. Erityisesti Lounais-Suomessa, jossa kaikkien hirvieläinten kannat ovat runsaat.
Kestävyysperiaate on laissa ja metsästäjien mielissä. Mutta sitä sovelletaan yksipuolisesti, riistakannan kestävyys mielessä. Kestävyyskäsite tulisi päivittää nykyaikaan huomioimaan kannanhoidon ulkoisvaikutukset entistäkin kattavammin, kuten alueellisten riistaneuvostojen tehtäväksi viisaasti onkin annettu. Päätösvalta vain pitäisi kiepsauttaa ylösalaisin, niin että sidosryhmät päättäisivät ja metsästäjät toteuttaisivat. Tähän ’silmäätekevät’ eivät tietenkään suostu.
Tarkoitan tässä nyt lähinnä valkohäntäpeuran tilannetta; hirvitilanne lienee tällä hetkellä lähes hallinnassa. Mustia pilviä taivaanrannassa: sudet ja metsästäjäkunnan vanheneminen. Ratkaisuja pitää miettiä nyt eikä sitten kun tilanne räjähtää taas käsiin. Hirvi on osoittanut, että kyllä lähtee jos sallitaan. Tämän verran opimme lähihistoriasta.
Ei ojien kunnostusta varmaan voi vältellä kaikkialla loputtomiin, vaan se on tehtävä (kuten avohakkuukin) kun on tarpeen. Siksi kategorinen kunnostusojituskielto ja avohakkuukielto ovat haitallisia (kuten on joutunut monesti Hesarin keskusteluissa muistuttamaan). Asiaa tutkitaan aktiivisesti. Voi olla että esimerkiksi säätöpato riittää, jos on olemassa selkeä laskuoja. Säätömahdollisuus olisi eduksi myös jos tulee kuivia kesiä ja pohjavesi humpsahtaa liian alas.
Soita on monenlaisia; suuri osa ojituksista on jo muuttunut ohutturpeisiksi turvekankaiksi, jolloin ojitusta ei ehkä tarvitsekaan uusia.
