Euroopan keskuspankin massiiviset velkakirjaostot ovat kuin suora kopio Neuvostoliiton loppuvuosilta. Suomen pankkikaan ei enää tiedä, kuinka suuri osa meidän velkapotistamme on meidän omaa ja mikä osa siitä on yhteistä. Alan yhä enemmän ymmärtämään Britanian brexitin motiivia. Voimme kyllä seurata EU:n metsäkeskusteluja ja päätöksiä, mutta mitään merkitystähän niillä ei kohta ole.

Tässäpä toinen näkövinkkeli. EU:n kannattaisi tarjota ennemmin porkkanaa kuin keppiä, eli palkita eikä rankaista jäsenmaitaan hyvästä hiilen sidonnasta. Metsänomistajalle olisi kyllä periaatteessa sama, tuleeko tulo hiilen sidonnasta vai puun myynnistä. Nythän hänellä ei ole taloudellista kannustinta hiilen sidontaan. Kansantaloudelle hakkuiden kasvun hillinnästä tulee tietenkin tappiota, kun talouskasvu ja työllisyys eivät elvy yhtä nopeasti, mutta vahinko voidaan ottaa takaisin myöhemmin. Metsien kunto ei romahda heti, jos välttämättömistä nuorten metsien harvennuksista huolehditaan.

Palkkio voisi olla EU:sta tulevan riihikuivan rahan sijasta esimerkiksi se, että hiiltä sitoville EU-maille ei tulisi yhtä kovia vaatimuksia päästövähennyksiin muilla taakanjakosektoreilla, vaan hiilinielusta voitaisiin laskea jokin osuus päästövähennykseksi. Jos kotimaiset päästövähennykset tulevat kalliiksi, esim. tuulivoiman tukeminen tai autojen romuttaminen, voisi tällöin kustannustehokkaampaa ollakin tukea hiilen sidontaa metsissä, ken tietää? Tiedän toki että tämä voi olla epärealistista haihattelua, koska valtiontaloutemme on tiukassa paikassa, ja yhtään ylimääräistä jakovaraa ei ole. Tilannetta ei yhtään helpota se, että hakkuita rajoittamalla rajoitetaan samalla myös kansantalouden kasvua. Välttämättömät ensiharvennushakkuut olisi myös hiilen sidonnan tavoitteista huolimatta päästävä tekemään, etteivät nuoret metsät ränsistyisi.

MET­SIEN KÄY­TÖN KES­TÄ­VYYS JA HII­LI­NIE­LUT -TI­LAI­SUUS 5.9.
https://www.helsinki.fi/fi/unitube/video/20632

Varmasti tuollainen 85 %:n tavoite voi olla hyväkin, ellei se koske yksittäistä metsänomistajaa.  Jollakin voi olla paljon uudistuskypsiä metsiä.  Silloin on pakko hakata yli vuotuisen kasvun.  Jollakin taas paljon nuorehkoja kasvatusmetsiä, joissa 85 %:n hakkuumäärät johtavat ”sirppihallaan”.

Järjestelmä olisi täysin toimimaton.  Tulee mieleen vielä 1860-luvun alussa olleet sahojen hakkuurajoitteet.  Jokaiselle sahalle oli määrätty sahattavien tukkien enimmäismäärä.  Tietysti sitä kierrettiin ja tarkastajia lahjottiin.  Nyt se lahjominen ei onnistuisi, mutta byrokratia lisääntyisi huimasti ja koko metsäkauppa muuttuisi erilaisiksi sääntöjen kiertelyiksi.  Sellaiset metsäsuunnitelmat olisivat arvokkaita, jotka kertoisivat epätodellisen suurista kasvuista.