Ajatuksia ja keskustelua Metsälehden kolumnista 25.11.2022, ”Yhdessä kohti kannattavuutta”, kirjoittaja Pekka Syvänen, Metsälehden kolumnisti ja Puuntuottaja blogia kirjoittanut metsänomistaja

Kolumnissa ajatuksia herätti idea, jota metsäomistajat ja korjuuyrittäjät pähkäilevät, voisiko puukaupan tehdä toisella tavalla?

Nyt siis puunmyyjä ei pääse hinnoittelemaan itse puitansa, eikä korjuuyrittäjä pääse hinnoittelemaan työtänsä. Metsätalouden ketjussa kun metsänomistajan ja korjuuyrittäjän pitäisi olla ne kuninkaat. Ainakin heidän pitäisi voida vaikuttaa asioihin nykyistä enemmän.

Voisiko yleistyä isommaksi toiminnaksi, että metsänomistajat tekisi sopimuksen hakkuusta suoraan korjuuyrittäjän kanssa. Enää ei yhtiön ostomiehen kanssa tehtäisi perinteistä pystykauppaa tai korjuupalvelukauppaa sellaisia tarjoavien yritysten kanssa. Siinä on se ”välikäsi” välissä jos ostomiehen kanssa tekee kaupan.

Korjuuyrittäjän näkökulmasta heillä tulee olla tauottomasti työtä ja metsäyhtiöiden kanssa tehty sopimus tarjoaa sellaisen. Korjuuyrittäjän ei tarvitse muuta kuin hakata puuta tienvarteen. Mutta tämä asetelma ajaa korjuuyrittäjän pakkorakoon tehdä halvalla työtä, kun terveessä markkinassa yrittäjän pitäisi itse sanella oma hintansa.

Ongelma on siinä; Jos yrittäjän leipä olisi yksityismetsänomistajien tarjoamien leimikoiden hakkailun varassa, niin olisi isoja epävarmuustekijöitä määrien riittävyydessä. Tämän varmistamiseksi korjuuyrittäjän pitäisi palkata ostomies, joka markkinoisi, herättelisi ja myisi korjuupalvelua uinuville metsänomistajille. Suomessa metsänomistajien kenttä on vielä sellainen, että ilman kovaotteista myyntiä puuvirtaa ei saa aikaiseksi.

Mutta nyt maailma alkaa muuttua myös energiapuun osalta ja metsäomistajan ei tarviisi olla enää selluyhtiöiden orja. Puut voi myydä myös energiaksi järkevällä tuotolla, joten yhden kortin varassa ei siis enää olla.

Myös metsänomistajuuden suhteen on tapahtunut muutoksia ja metsänomistus alkaa keskittyä entistä enemmän sijoittajille ja metsäasioista ymmärtäville. Lisäksi pinta-alat heillä suuria. Tällainen metsänomistakunta ajattelee kustannustehokkaasti, tuottoa halutaan ja kulut pidetään pienenä. Ei ns. käytetä metsäpalveluita ja välikäsiin ei ole varaa. Puukaupan suhteen tähän tehostuskeino olisi Pekka Syväsen kirjoituksessa tullut tapa; eli korjuu tilataan suoraan korjuuyrittäjältä ja puut myydään itse tien varresta.

Tässä metsäalan ongelman ydin, eli miten puu muutetaan rahaksi? Metsänomistaja kun maksaa korjuuyrittäjälle tuhannen motin ensiharvennuksesta 15 000-20 000€ +arvonlisäveron, niin miten nopeasti tien varteen hakatut puut saa muutettua rahaksi? Mahdollisesti puoli vuotta menisi, että puut liikuisi eteenpäin ja niistä saisi  tilin. Nykyinen puukaupan malli yhtiöiden kanssa mahdollistaa metsäomistajalle nopeasti puukaupparahat.

Myöskään korjuuyrittäjä ei uskalla ostaa tuhansia kuutioita tienvarteen ja maksaa metsänomistajalle puista, koska niiden rahaksi muuttaminen on hidasta. Kuka rahoittaa toiminnan välillä: maksu metsänomistajalle – tehtaalta/lämpölaitokselta tulevat rahat?

Paikallisella korjuuyrittäjällä ja kuljetusyrittäjillä kun olisi sopimus toimituspuusta paikallisen/alueellisen lämpölaitoksen kanssa, jonne kuitupuu menisi. Maltillisilla määrillä, jotta sovitun toimituspuun määrä ei olisi liian suuri jos metsänomistajilta ei saakaan niin paljoa puuta. Lisäksi korjuuyrittäjällä olisi nykyisenmalliset sopimukset paikallisen/alueellisten sahojen kanssa, jotta olisi myös selkänoja työlle sinne suuntaan.

Puukaupan maailmasta siis pullautettaisiin sellufirmojen nykyisenlainen ostotoiminta ulos. Aluetaloudellisesti merkittävät sahat, metsänomistajat, korjuuyrittäjät ja lämpolaitokset pyörittäisivät puukaupan palettia.

Korjuuyrittäjällä olisi esimerkiksi hakkuuketjut Metsähallitukselle, joka ns. varma leipä, mutta huonot taksat. Hakkuuketjut sahalle. Ja yksi hakkuuketju tällaiselle kirjoittamalleni tavalle tehdä puukauppaa. Tämä vaatisi myös alueen korjuuyrittäjiltä kartellimaisen ja yhteisen kabinettipäätöksen, etteivät tekisi puunkorjuusopimuksia selluyhtiöiden kanssa. Alkuun ainakin vähentäisivät korjuun määrää selluyhtiöiden orjina ja vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua maailma olisi toisenlainen. Selluyhtiöt voisivat ostaa tarvitsemansa puun tienvarresta sekä sahoilta, eivätkä tarviisi nykyisenlaista toimintaa. Voisivat toki vielä hoitaa sen metsänomistajien segmentin, eli uinuvat, tietämättömät ja palvelua haluavat, joiden kanssa kauppaan pääseminen vaatii markkinointipanostuksia ja aikaa. Tällaisia metsänomistajia on arviolta 1/5 nykyään.

Metsänomistajalla olisi siis vaihtoehdot:

1. Maksaa korjuuyrittäjälle hakkuutaksan ja itse kauppaa puunsa eteenpäin ja hoitaa selvittelyt siitä.

2. Tekee korjuuyrittäjän kanssa sopimuksen puunkorjuusta sekä myy myös puunsa hänelle, jotta saa nopeasti puukauppatilin, eikä tarvitse itse toimia ”pankkina”