”Puunhalaaja ja muutkin vastatkaa tyhmälle ihmiselle. Mihin tarvitaan yhä lisääntyvässä määrin lahopuuta?”

Anneli jo edellä antoi linkkejä. Lähden vastauksessani siitä ymmärtääkseni kiistattomasta asiasta, että metsäluonnossa monet lajit ovat uhanalaisia ja että monen lajin kohdalla hiipumisvauhti tuntuu vain kiihtyvän. Voidaan kuitenkin keskustella siitä, että A) mistä tämä johtuu ja B) onko tällä väliä?

Minun ymmärryksen mukaan monen lajin kohdalla syy on harjoitettu metsätalous, ennen kaikkea sen laajuus. Keskustelussa joku arveli, että ennen oli metsissä vähemmän lahopuuta. Luulen, että tämä näköharha liittyy samaan ilmiöön jonka havaitsemme vanhoista valokuvista: Asutusten ympärillä oli puut tarkasti käytetty. Oli avointa, oli niittyä ja peltoa. Tämän seurauksena luonto oli asutuksen lähellä huomattavasti monimuotoisempaa kuin nyt. Nostankin hattua jokaiselle joka pistää sahan soimaan ja raivaa niittyä ja hakamaata pihan lähettyville.

Ennen laajaa metsätieverkostoa ja tehokkaita koneita vanhoja metsiä oli (syrjemmässä) enemmän kuin nyt. Mikäli tämä kuulostaa piipertäjien höpötykseltä, niin ehkä toisenlaisena lähteenä voisi käyttää esim. eräkirjallisuutta? Olen sitä jonkin verran lueskellut, A.E Järvistä ja vastaavia. Ei haettu selkosilta viimeisiä lahopuita mummoille ainakaan noissa kirjoissa.

Lahopuu itsessään on arvokasta sen vuoksi, että se elättää tietynlaisia ötököitä ja sitä myöten ovat osa isompia ketjuja. Toisaalta siitä ehkä höpötetään paljon myös sen vuoksi, että se on ollut eräänlainen indikaattori? Mitä enemmän lahopuuta, sen todennäköisemmin metsässä on ollut muitakin sellaisia piirteitä, jotka ovat tehneet siitä arvokkaan monimuotoisuuden kannalta.

Vastaukseni jälkimmäiseen kysymykseen, eli onko biodiversiteetin rikkaudella merkitystä, vastaan näin. Suomalaisessa yhteiskunnassa on talonpoikien ja metsänomistajien parissa usein ajateltu niin, että tila pitää jättää paremmassa kunnossa perillisille kuin missä sen itse sai, tai ei ainakaan pidä päästää huonompaan kuntoon. Ajattelen luonnon monimuotoisuudesta samalla tavalla, sen ylläpitäminen on arvo itsessään. Minä haluaisin, että myös tulevat sukupolvet voisivat kuulla hömötiaisen haikean huudon, että he voisivat kuulla helmipöllön puputusta.

Metsiä hoidetaan ja suojellaan ristiriitaisten tavoitteiden kiirastulessa. Toiset toimijat painottavat ympäristönäkökulmia, toiset talousnäkökulmia. Luonnon monimuotoisuus ei ole ainoa metsiin liittyvä arvo, kuten jokainen varmasti tajuaa. Itse ainakin näen talousmetsissä paljon erilaisia arvoja. Yhtä metsäkappaletta olin lapsena mukana kulottamassa. Sen jälkeen siellä torjuttiin heinää, kirottiin hirviä, sitten raivattiin taimikoita ja lopuksi olin mukana kiskomassa massaa ajourien varteen. Nyt siellä on hehtaaritolkulla viivasuoria osin karsittujakin mäntyjä sopivassa taajuudessa, muutama kuusi siellä täällä seassa, odottamassa moton tekemää harvennusta. Kiva on käyskennellä mäntyjen lomassa nauttimassa vaivannäön tuloksista, alue tuottaa niin hyvin kuin vain mahdollista ja isäni jättää perässä tuleville alueen vähintään yhtä hyvässä hoidossa kuin mitä se oli ennen. Monenlaisia arvoja siis tuossa metsässä, mutta ei juuri luontoarvoja.

Hyvät rahat olen kiikuttanut Tampereen luontokauppaan ja ostanut sieltä pöntön poikineen. Niitä on sitten kannettu tuollekin alueelle, sekä mm. viereiselle alueelle, jossa on vanhempaa sekametsää, myös lahoavaa haapaa paikoittain. Metsänomistajan silmää miellyttävällä alueella pöntöt on paljon useammin tyhjinä kuin siellä sekametsän puolella. Mistä päästään loopilla takaisin alkuun: Ei se ole maailmanloppu, että Suomessa harjoitetaan metsätaloutta, tehdään päätehakkuita ja kasvatetaan uutta metsää. Ongelma on se, jos ja kun tämän seurauksena metsäluonnon monimuotoisuus tuhoutuu. Miten järjestää toiminta niin, että myös vanhat metsät ja niiden  lajit säilyvät?