Gla tuolla ylhäällä osuu asian ytimeen.

Hiukan haluan kuitenkin tarkentaa. Tutkijoiden ”aatteellisuus” tosiaan ohjailee tutkimusta liikaa, mutta sen mitä tekevät yrittävät tehdä oikein.

Tulkinta on sitten eri asia ja siihen syyllistyvät aika usein – ja pahoin – arvoisat toimittajat. Eivät myöskään korjaa virheellisiä lausumiansa.

Tuo Gla:n kertoma esimerkki on yksi kurja näyte siitä missä on kuljettu vuosikymmeniä.

Itse havahduin vastaavaan – mutta ei yhtä pahaan? – 90 -luvun alussa jolloin kaikkien metsien piti olla kuolemassa. Taisi olla Hesari, joka hehkutti kuinka Suomen metsien harsuuntuminen oli tutkimuksen mukaan 10 %:n huitteilla. Teksti antoi käsityksen, että kuolemassa ovat metsät kun harsuuntuminenkin on edennyt nuin pitkälle.

Jokin jutussa kilkutti. Onnistuin löytämään tuon tutkimuksen ja kas siellä kerrottiin, että sellaista ilmiötä kuin ”harsuuntuminen” ei ollut ennen tutkittu ja ei ollut tiedossa miten harsuuntuneita puut ovat luonnostaan. Tutkija oli siis antanut oikean tiedon, mutta toimittaja vetäisi siitä omia, vääristyneitä tulkintojaan.

Jatkanpa vielä hippusen.

Minullapa on harvinainen julkaisu/vihkonen (luultavasti) ”Metsäkuoleman mediakupla  1980- ja 1990-luvulla. Kullervo Kuusela 1996. Kustantaja Metsämiesten säätiö, Monistus Metsähallitus, Vantaa”. Mistä lie käteen osunut.

Siellä on esimerkki suoraselkäisestä toimittajasta. Esimerkki on Lapin Kansa 19.9.1994 ja toimittaja Heikki Tuomi-Nikula. Otsikoinut juttunsa nimellä ”Nolo olo”. Oli tutustunut uusiin tietoihin Lapin metsävaroista, jotka olivat kasvaneet melkoisesti sitten viime kurkistuksen. Häpeili sitä, että oli pudonnut ”saastetohtoreiden kaivamaan metsäkuolemakuoppaan”.

Toisin sanoen hän kertoo, että yksi metsän- ja luonnon tutkijoiden klikki oli johtanut toimittajat pahasti kuraiseen ojaan.

Kyseinen toimittaja nousi ylös ojasta, mutta aika moni toimittaja rypee siellä edelleen.

Kappas A.Jalkanen ehti väliin ja kerron vähän jatkoa hänen kertomaansa.

Tuossa yllä mainitsemassani julkaisussa on tietoa myös tuosta Erkki Lähteen lausunnosta. Soppa kiehahti 5.5.1985 Helsingin Sanomissa (missäs muualla?) otsikolla ”Metsät tuhoutuvat, miten käy ihmisen”.

Ennusti, että Suomessa ollaan 2 – 3 vuodessa samassa kusessa kuin Keski-Euroopassa, jonne hän esitteli hurjia vaurioarvioitaan.

Lähteen (demari) lausunnosta innostui valtionvarainministeriökin ja tiedusteli virkakirjeellä maa- ja metsätalousministeriöltä, että mitäs ny tehlään – pitääkö ryhtyä kiireellisesti torjumaan tämän mittaluokan vahingoista kansantaloudelle koituvia vaikeuksia. Metla lausui ministeriölle, että mikään tutkimuksiin perustuva arvio ei tue käsitystä metsien laajamittaisesta kuolemasta.

Perustavan laatuinen vahinko oli kuitenkin jo tehty ja sitä ei ole korjattu vieläkään.

Tuo alkulaukaus (?) kertoo myös sen, että vihreät ja toimittajat eivät ole ainoat syylliset metsätalouden mollaamisessa. Metsäläisistä osa on myös ansiokkaasti, naama peruslukemilla kussut oman pomppansa taskuun ja kusevat edelleen.

Minä taas en ymmärrä missä ovat tiedotusvälineiden moraali ja vastuuntunto. Ei olisi suuri vaiva ensin hiukan pähkäillä, mikä on jonkun ns. tiedeuutisen vaikutus. Jos tuntuu painavalta, niin Suomi on täynnä asiantuntijoita, joilta voi varmistaa tiedon oikeellisuuden.

Sikäli vihreät ovat viattomia. Saahan sitä väittää mitä lystää – määrättyyn pisteeseen saakka – kuulijalle ja lukijalle jää sitten vastuu ymmärtämisestä.