En usko, että kukaan enää muistaa kun uittoväylile juntattiin ns ukkoja eli pylväitä pystyyn 2-9 kappaletta jotka pultattiin yhteen, ja niihin kiinnitettiin puomit. Olin mukana aika paljon. Tietämäni henkilöt poistuneet joukosta.
Tavanomaisessa puutavarassa ei vesivarastointi huononna puun laatua. Kuitenkin jotkut puutavaran ostajat vaativat puulta sen, että se ei ole ollut vedessä. Taitaa ensimmäinen lajike olla Egyptinparru, joka ei saa olla kastunut ainakaan uitossa.
Tuo laji on aivan omanlaisensa ja se piti olla veistäm’llä tety ja kartiokas vamaan malliin kuin puu on luontojaankin, eli latvasta ohuempi kuin tyvestä.
Näiden parrujen takia on aikoinaan kehitetty Veistosaha, joka tekee suhteellisen karkean veistojäljen.
Nippu-uitossa suurin osa puusta säilyy hyvin, koska nippu on lähes kokonaan veden sisällä. Joskus on ollut nippujen päällä sadettaja, joka on kastellut pintaa, silloin ei tikaskuoriainen pureudu puuhun ja aiheuta mm. sinistymistä.
Japine kyseli kuinka niputus jäälle tehtiin. Varastopaikkaa jäädytettiin riittävän vahvaksi, en enää muista vaadittavaa jäänpaksuutta. Sitten pystytettiin niputuskehä johon pölkyt niinkuin rungotkin vinssillä ”joluja”pitkin vedettiin. Kylläpä olis ollut nykyisillä kuormaimilla helppo nippu latoa. Kehä täytettiin ja muotoiltiin päältä pyöreäksi ja sidottiin nippulangoilla ja yhdellä varmistusvaijerilla. Sitten kehä laukaistiin, tolppien väliketjut kiskottiin nipun alta ja pystytettiin viereen uutta nippua varten. Kokorunkoniput tein Metsäliitolle ja pölkkynä niputin Tehdaspuulle ja kummallakin oli erilaiset niputusvälineet ,periaate ja työ kuitenkin samanlaista. Aiemmin uitto oli täällä pääasiallinen kuljetusmuoto ja isommille jäävarastoille ajoivat puuta autoilla ja traktoreilla. Kuormat sitoivat pankoilla ja pudottivat jäälle kallistamalla. Aina ei vahingoiltakaan vältytty. Pikkupoikana kävin katsomassa kun Metsähallituksen savotalla serkun traktorin tukkikuormassa olevan reen alla varastopaikan jää oli pettänyt ja aiheutti melkoiset talkoot. Onneksi ei suurempaa vahinkoa tullut kun traktori ei uponnut.
Japine muistaa ihan oikein; olen käynyt kaukomailla huonekalutehtaalla, jossa ennen lipastojen tekoa mäntylautojen päät vedettiin ymmärtääkseni samalla ”petsillä”, jolla lopullinenkin pintakäsittely tehtiin. Jos puuta oli uitettu/varastoitu vedessä pitkään, sävy muuttui kuivumisen aikana tavanomaisesta ja jos tämä havaittiin vasta valmiissa lipastossa/huonekalussa, alkoi isot ongelmat. Tehtaalla oli sellainen tieto, että Suomessa tukkeja uitettiin ja Ruotsissa ei eli taas kerran länsinaapurit olivat markkinoinnissaan aika paljon fiksumpia kuin me.
Kemijoella uitettiin tosiaankin 1990-luvun alkupuolelle asti. Varsinkin Kemijoen latvoilla vettä oli uittoaikaan hyvin vähän eikä siellä missään tapauksessa olisi minkänlainen nippu-uitto ollut mahdollista. Jos oikein muistelen, saatoin olla ylimmillä uittopiireillä toimintaa vetämässäkin. Mutta koska siitä on niin kauan aikaa, voin tietenkin muistaa väärinkin…
Noin vuonna 1976 minulla oli vaihtoehtoja mennä irtouittoon Lieksanjoen yläjuoksulle ja pari muuta. Menin nippu-uiton puolelle alemmalle joelle. Jäi se irto-uitto kokematta. Keluvene tuli silti tutuksi.
Tunsin kavereita Kemijoen latvojen uitoissa olleista. Ruokalista oli: joka toinen päivä poronkäristys, joka toinen päivä poronlihakeitto. Salaattivalikoimasta ei ollut puhetta.
Jämsässä oleva Olkkolan saha teki melkoiset tukkivarastot Päijänteeseen, kun tarvitsivat puskurivarastoja kelirikkojen ajoiksi. Kertoivat hieman harmitellen, että osa tukeista upposi pohjaan ja ne tukit olivat männyn tyvitukkeja lähes kaikki. Ne kyllä harattiin sieltä ylös, mutta aikamoinen operaatio oli.
Samoin Jäminkipohjassa pyöri Korppoon saha – myöhemmin Pohjan saha, nykyisin Vilppulan saha ja se Vilppulassa, Jäminkipohjassa myös oli valtava vedenalainen tukkivarasto.
Ei uittopuu ollut mikään ongelma vientikaupassakaan, koska meillähän hakattiin ympäri vuoden ja suurin osa puusta kulki kiskoilla ja kumipyörillä.
Pohjoisen jokien suistossa olevien sahojen toiminnassa uitto oli varmasti aivan ratkaisevassa asemassa, mutta ei sielläkään talvella paljoa uiteltu.
Sahojen vesivarastojen alueilta nostettiin uponneita tukkeja sekä talvi- että kesäaikaan. Muistan kun yhtä isoa erää sahattiin. Sinistyivät heti maalle nostettuna.
Aloittajalle sen verran, että ukkoja ei ole tarvinnut omakohtaisesti juntata, mutta puutavaraa on eroteltu joessa eri yhtiöiden omiin sumavarastoihin, näitä eroteltuja puita on sitten nipattu (niputettu) käsin ja koneella, nipuista on valmistettu (jötkätty) tarakoita, joita sitten hinattiin meren kautta sahoille.
Käsin nippaaminen aloitettiin eräänlaisella hirsilautalla, jossa oli kaksi pyöreää teräskehikkoa. Näille alettiin sitten pokaralla kiskomaan pölliä (kuitua) kehikkojen sisään. Kehikkojen pikkuhiljaa täyttyessa hirsi lautta vajosi aina vaan alemmaksi mahdollistaen hyvin kehikkojen yläosienkin täytön. Valmiit niput sidottiin.
Koneella niputus suoritettiin siten, että ensin täytettiin keksipelillä myötä virtaa hyödyntäen laveri ( aidattu kaukalo vedessä n. 6 m x 30 m), johon puutavara tuli kahteen täysinäiseen riviin koko matkalle. Kaukalon kiinteässä päässä oli vahvat kaarevat teräkset, joita vasten pöllit runtattiin kasaan koneella, jonka etuosassa oli vastaavat vahvat kaarevat teräkset. Pyöreiksi nipuksi runtatut pöllit sidottiin teräslangoilla ja uitettiin puomeilla ympäröityyn tarakkaan.
Oma kesämökkini on juuri sillä kohdalla jokisuulla, jossa nippasin nuorena miehenä useampana kesänä. Pöllien ja tukkien kanssa olen vielä tekemisissä siten, että nostan melkeinpä joka kesä niitä pohjasta polttopuuksi. Hukkupuiden runsas määrä oli yksi osatekijä miksi uitot lopetettiin. Väitettiin erityisesti lannoitettujen puiden vajoavan herkästi kesän aikana pohjaan.
Japine: ”Noin vuonna 1976 minulla oli vaihtoehtoja mennä irtouittoon Lieksanjoen yläjuoksulle…
Olin yhden kesätyön vielä 80-luvun alkupuolella Ruunaan erottelussa, missä siis irtouitto muutettiin nippusysteemiksi. Kaikkea ei enää silloinkaan muistaakseni niputettu vaan jatkoivat autokyydillä.
Ne oli raskaudesta huolimatta haluttuja kesätöitä, koska palkka oli paljon parempi kuin esim. ruohonleikkurin perässä.
Googletin tässä samalla historiatietoa. Lieksanjoella uitto loppui 1986. Kokonaisarvio sen joen kautta 25 milj. kuutiota.
Minun lapsuusajan maisemissa on tullut melskattua parissa eri järvessä, joiden rantavesissä olen , kun vettä kesäisin on vähemmän, niin tuossa 1,5 metristä alkaen jalkoihin tuntuu puuta ja tutkittaessa se on yleensä ollut koivuhalko. Ja niitä on melko tiheässä siellä pohjassa.
Ovat siis isät ennen uittaneet purouittona koivuhalkoja! En olisi millään uskonut moista, ellen olisi itsekin nostanut sieltä noita yksilöitä kymmenittäin.
Lapsuusajan kaveri nosti n. kymmenvuotiaasta lähtien sukeltelemalla hänen kasvattivanhempiensa mökillä tarvittavat polttopuut vuosikausien ajan. Siellä oli hiekkarannalla halkoja ristikoitu pari meriä korkeisiin karkkoihin, joissa ne kuivuivat tehokkaasti.
Se homma ei vain kiinnostanut kylällä muita, joten poika joutui yksin tekemään sen työn, toki kukaan ei myöskään tehnyt kiusaa hänelle. Poika teki toki oikein hienon työn.
Nykyään heille veisin – ja varmasti moni muukin – polttopuukuorman silloin tällöin, aivan ilmaiseksi.
Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.
toimesta.
Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.