Runkohintakaupassa tarjottu hinta riippuu arvioidusta tukkiosuudesta ja laadusta. Katkontavertailut ovat osoittaneet, että ei ole ihan sama maksetaanko puusta pätkissä vai kokorunkona. Ostajan mielestä tietenkin parempi tämä nykyinen systeemi.

Runkohinnoittelu vain kattavasti käyttöön niin saivartelu loppuu. Miten rungot katkotaan on sahurin ja sahatavaranostajan päänsärky. Nykyinen menetelmä siirtää suotta päänsärkyä heikkolaatuisen metsän omistajalle ja sellaisille ,joilla on palstalla runsaasti puolentoista tukin puita. Rungosta tulee yksi tukki ,mutta ei kahta.

Jos yritetään väkisin vääntää raakkeja tukiksi tai tehdä tilauskantaan sopimattomia dimensioita , syntyy vain lisäkustannuksia ja heikkoa laatua ,joka alentaa pitkässä juoksussa kykyä maksaa puusta korkeampaa hintaa. Runkohinnoittelulla on mahdollisuus pitää hitakehitys vakaana.

Tuosta tukkien katoamisesta sen verran ,että kesäaikaan tukkia valmistetaan suoraan tukin hinnalla selluksi sinistymisvaaran takia. Heikkolaatuinen tukkikuormakin ajetaan mieluusti sellutehtaalle .  Sahalle päätyvä huonolaatuinen puuerä pudottaa välittäjän saamaa kokonaishintaa  paljon enemmän ,kun sen ohjaaminen suoraan tuotantolaitokselle , jonne huonompikin laatu kelpaa.

…ja tuleehan siitä huonosta tukista kelvollista hakemateriaaliakin korvaamaan venäläistä haketta. Onneksi talvi oli leuto eikä haketta  tarvittu niitä määriä ,joihin on tähän asti totuttu. Jos tarve olisi ollut isompi ,olisi vajetta pitänyt täydentää kajoamalla isompiin puihin. Risukoista haketta kertyy tuskastuttavan hitaasti verrattuna tukkimetsään tilanteessa ,jossa eletään hakkeen suhteen kädestä suuhun . Haketetaan sitten tukkia ,kun turve ei kelpaa . Muuten tulee kylmä.

Runkohinnoittelun yleistymisen esteenä on se että jos kaikilla on runkohinta niin kaupan saisi  yksinkertaisesti se jolla on korkein mottihinta.Tämä taas johtaisi puun hintatason nousuun.Mikä taas ei sovi metsäteollisuudelle joka päättää mitä ja miten puusta maksetaan.

Se on totta että runkohintakauppa ja tavaralajikauppa on vaikea verrata keskenään. Se ostajalta puuttuu haluttuja mittoja tarjouksesta niin sehän on myyjän valittavissa mitä tällaiselle tarjoukselle tekee. Mutta kummassakin kaupassa ostaja haluaa ottaa tukin talteen mahdollisimman tarkkaan. Onhan se usein halutuin laji myös ostajalle. Se on selvä että runkohintakaupassa pyritään pääsemään tiettyyn tukkiprosenttiin jotta se olisi kannattavaa ostajalle. Se Annelin kuningasajatus että joku käy mittamasaa ensiksi puusta tukkiosuuden ja kuituosuuden ja suorittaa siitä maksun. Sen jälkeen ostaja pätkii ne omiin mittoihinsa.  Taitaa olla utopiaa.

Hankalimpia on tekomiehelle varmaan nuo Suorittavan mainitsemat puolentoista tukin metsät. Ja niitä on varmaan avohakkuussakin nykyjään entistä enemmän. Laatuvaatimukset (lenkous) eivät anna tehdä tyvestä mahdollisimman pitkää ja kuituun menee pääosa rungosta. Pikkutukki pelastaa tilannetta jonkun verran siellä missä on käytössä. Näkeehän näitä avohakkuu laaneja nykyjään, joissa tukki-, pikkutukki-ja kuitukasa ovat samankokoisia. Aikoinaan metsurina ollessani työnantajaltani osti tukkia pari elementtitalotehdasta ja yksi hirsitalotehdas. Elementtirakentajien suosikkimitta oli 52 dm, sitä piti koko sumasta olla vähintään tietty, ja aika korkea, prosenttimäärä. Oli siinä metsurilla joskus räknäilemistä miten rungon jaoit. Ainakin yhdeltä leimikolta hirsitehdas osti mitoilla, joissa lyhin ”tukki” oli 92 dm, ja siitä jatkettiin 30 sentin välein. Halusivat itse katkoa tehtaalla rungot haluamiinsa mittoihin. Mutta on se kummallinen asia, että ihminen on käynyt vuosikymmeniä sitten kuussa, mutta puuta ei osata mitata niin, että kaikki olisivat aina tyytyväisiä.