Suopohjalla puukin kyllä kasvaa mukavaa vauhtia, kun olosuhteet on kohdallaan, mutta en ostaisi turvemaalla kasvanutta tukkia, ainakaan sahapuuksi.

Olen jossain määrin sahannut sellaisia , kuin myös hieman pehmeällä ja routivalla paikalla kasvaneita, eikä niistä tule hyvää sahatavaraa.

Siksi kannattaa suosia puulajia, joka kasvaa nopeasti massaa ja on helppo uudistaa = Hieskoivu – avohakkuu – vesakonhoito – avohakkuu jne.

Näätä taitaa enempi viihtyä kirjoituspöydän ja excelin äärellä vaikka toki sekin on tärkeää. Tämän vaikutelmän saa kun Näätä edes harkitsee puolukkaturvekankaan äestämistä. Ehkä sinne kuvion laidalle sen metsä-äkeen saa käymään, mutta tasan varmasti kääntyy ympäri saman tien. Sama juttu mätästys-kuusenistutus ajatusten kanssa. En kiellä etteikö sellaisia metsä-ammattilaisia löydy jotka istutusta ehdottaa jopa puolukkaturvekankaalle, mutta ei sentään suometsävaltaisilla alueilla. Uusimaalla näin voisi käydäkin, osaamista/näkemystä kun ei ole. Ei tosin ole suometsiäkään kuin malliksi.

Itse Näädän kohteeseen liittyen. Sillä kannattaa toimia niin että hakkaa pääosan puista pois ja jättää laihat siemenpuut (mäntyä) jonkinlaiseksi juotiksi/linjaksi vaikka ojan varteen josta ne on myöhemmin korjattavissa. Sitten vaan odotellaan että rahkasammal valtaa alaa ja ottaa siementä vastaan. Kuvio saa mennä hyvinkin märäksi ja odottelua voi jatkaa niin pitkään että männyntaimia alkaa kuolla liialliseen märkyyteen. Sitten vaan ojien avaus vaikka kahteen otteeseen varovasti ja asianmukaiset laskeutusaltaat tehdään samalla. Hieskoivua ei pidä jättää yhtään siemenpuuksi eikä reunametsäänkään. Taatusti sitä saa kuviolle kuitenkin. Parempi ettei tule aivan riesaksi asti. Aikanaan sitten varhaisperkaus/raivaus männyn hyväksi. Puolukkaturvekankaalla kannattaa tuolla lämpösummalla pyrkiä säilyttämään potentiaali mäntytukin tuottamiseen kun ei se kuitenkaan maksa juurikaan enempää kuin hieskoivun kasvattaminen.

I – tyypit oli alunperin, siis jo ennen ojitusta ainakin jossainmäärin puustoisia. Turvekerroksesta nousee ojituksessa juurakkoa ja liekopuuta. Nämä ovat keskimäärin ravinteisuudeltaan ”vakaita”, fosforia ja kaliumia on pääsääntöisesti tyydyttävästi. Pahoja ravinne-epätasapainotilanteita ei ole tai niitä on vähän. II-tyypit olivat ennen ojitusta puuttomia ja märkiä. Niille on tyypillistä varsinkin kaliumin krooninen puutos, jota ei muuten tuhkakaan hoida kymmeniksi vuosiksi kuntoon. Tuhkan kalium on aivan yhtä vesiliukoista kuin vaikka kalisuolan.

Turvemailla kannattaa aina hyödyntää kehityskelpoinen alikasvos uudistamisessa. Eniten sitä syntyy puolikka ja mustikkatyypeille. Jos/kun se on kuusta, niin varsinkin II-tyypeillä täytyy varautua toistuviin kalilannoituksiin. Kuusi kärsii kaliuminpuutoksesta mäntyäkin enemmän.

Jonkin verran on keskusteluun noussut jatkuvakasvatus turvemailla. Oma mielipiteeni on, että Lämpösummilla +1000 se voi onnistua varputurvekankaita rehevämmillä pohjilla. Varputurvekankailla, tyypillisesti isovarpurämeillä, se ei mielestäni voi toimia kun puusto täytyy hakata varsin harvaksi jotta rahkasammal valtaisi pohjan. Rahkasammal on puunsiementen itämisen edellytys. Jos kuvio päästetään niin märäksi että rahkasammal leviää niin se on ehdottomasti liian märkä tuotantopuustolle. Joudutaan siis ojienperkaukseen. Ja sen, ja sen kustannusten, välttäminen on koko jatkuvan kasvatuksen yksi keskeinen tavoite.

Valitettavasti en voi antaa Näädälle oletuksia turvemaiden kasvatuksen eri vaiheisiin tarvittavista ajoista, käsittelyistä ja tuotoksista. En tiedä niitä. Arvailla toki voin, mutta sekin on hedelmätöntä ellei seiso saappaat jalassa, lapio ja turverassi käsissä, juurikin arvioitavana olevalla suokuviolla.