Näin J. W. Snellmannin päivänä sopii muistella, ettei kukaan suurmieskään ole aina oikeessa ja päätöksien seuraukset ovat aivan toista kuin päättäjä tarkoitti.

Markku Kuisman teroksen ”Metsäteollisuuden maa” mukaan J.W. ei arvostanut metsiä, vaan hänen mielestään:

Siellä missä metsä vallitsi, siellä vallitsi tietämättömyys, kurjuus ja raakuus.

Hänen mielestään metsät pitäisi hävittää ja korvata viljapelloilla, sillä hän uskoi, että Suomen tulevaisuus on viljan viljelyssä.  Katovuodet 1867-68 osoittivat kuitenkin karulla tavalla, että idea oli väärä.

Metsien häviämisestä huolestunut valtiovalta oli säätänyt 1851 metsälain, jonka mukaan tukkien sahaus oli luvanvaraista.  Kullekin sahalle oli määrätty kiintiö, jota ei saanut ylittää.  Virkamiehet valvoivat tätä.  Kiintiö oli niin pieni, ettei sahaus olisi kannattanut, joten sahurit ylittivät kiintiönsä.  He joutuivat kuitenkin lahjomaan valvovia ahneita virkamiehiä, mistä eivät yhtään pitäneet.

Sahurit lobbasivat kiihkeästi sahausta rajoittavan lain kaatamiseksi.  Liittolaisekseen he saivat Snellmannin, joka ajatteli, että kun maajussit hakkauttavat metsänsä sahureille, he pakosti raivaavat maansa pelloiksi.  Palvjolti Snellmannin ansiosta 10 vuotta voimassa ollut rajoituslaki kumottiin tsaarin asetuksella 1861.

Rajoituslain kumoaminen osui oikeaan hetkeen.  Britannia oli poistanut tuontitullit ja silloinen johtava teollisuusvaltio tarvitsi runsaasti puutavaraa.  Teknologiakin oli kehittynyt.  Modernit höyrysahat vapauttivat sahauksen koskivoiman tarpeesta ja niin  saharyppäitä alkoi nousta jokisuihin.  Esimerkki Kymijoen suistoon niin suomalaisella kuin norjalaisella rahoituksella nousseet sahat, jotka käyttivät Päijänteen vesistöalueen puita.

Ja siitä alkoi Suomen todellinen vaurastuminen, joka nojaa edelleen paljolti metsään.

Kyllä meillä Snellmannin päivänä liputetaan.  Saihan hän Suomelle oman rahan ja Suomen kielen viralliseksi kieleksi Ruotsin kielen sijaan.  Suuria saavutuksia.