Tällä palstalla on jo pitkään sanottu kuiduttavan teollisuuden olevan auringon laskun ala. Erityisesti on katsottu että se loppukin siirtyy kokonaan etelän nopeakasvuisten metsien äärelle.

Metsälehdessä, sekä Mikko Häyrynen että Eliisa Kallioniemi povaavat suurta havusellutehdasta, jonka yksi potentiaalinen sijoituspaikka voisi olla Suomi.
Ei näköjään euka ole se autuaaksi tekevä asia, eikä kelpaa eteläisten maiden havupuukaan. Tarvittaisiin nimenomaan Pohjois-Amerikan tai Pohjois-Euroopan pitkäkuituista havusellua.

Tässä olisi nyt markkinarako Suomen metsäteollisuudelle, meillä kun puuta riittää ja itänaapuri myy mielellään lisää.
Erityisesti katse kääntyy Metsägroupin suuntaan. Hehän irrottautuivat Uruguain sellutehtaasta, niin eiko nyt olisi kotimaan investoinnin paikka.

Sijoituspaikkojakin lienee valita asti.
Yksi sellainen on Kaskinen. Siellä on tyhjä tontti odottamassa. Sille oli aikanaan laskettu sopivan hyvin kaksi jopa kolmekin sellulinjaa ja nyt se ainoakin on purettu.
Vettäkin löytyy, on 2 km kalliotunneli Närpiönjoen suulta. Aikanaan vanhan tehtaan suunniteltu vedenkulutus oli 100t vettä sellutonnia kohti. Siihen rajaan päästiin kohtuudella ja muutosten myötä kulutus laski noin 50 tonniin ennen tehtaan sulkemista. Nykyiset tehtaat käyttävät n. 25t, joten olettaa sopii että uudessa suunnitteluarvona voisi olla joku 20t per sellutonni. Jäteveden käsittelyäkään ei tarvitse rakentaa aivan alusta asti uutta.
Satama on vieressä. Ainoa ongelma rannikon tehtaalla on se että puunhankinta-alue on puoliympyrän muotoinen ja se venyttää ajomatkaa.

Pitäisiköhän Pohjanmaalla taas herättää kansanliike, niinkuin 70-luvun alussa kun edellistä sellutehdasta puuhattiin.
Joskus on naureskeltu kasaan saadun rahan pienehköä määrää kokonaiskustannuksiin nähden. Pitää kuitenkin muistaa että se oli kaikki ns omaa pääomaa, jolla ei ollut edes muita tuotto-odotuksia kuin se että puu menisi paremmin kaupan.

Terveisin: Korpituvan Taneli