Ketjuissa ja teräissä on jostain syystä eri kovuisia hampaita. Ketjuissa saattaa olla pari hammasta joissa viila vain vinkaisee ja saman tien pilalla. Huskun logolla varustetut viilat ovat hyviä, samoin Sandvik ja Vallorbe. Ketjuista Oregon on tasalaatuisin, Punapää Oregonin voittanutta ei ole. Metsuri aikoina oli sanonta, että joka luottaa Viialan viiloihin ja Forssan tyttöihin on mainoksen uhri. Samoin; Vaikka isäni oli köyhä mies, hänellä oli aina liukkaat viilat.

On lohdullista todeta, etten olekaan ainoa, joka ei saa vallankaan moottorisahan ketjua teräväksi. Tein omanlaatuiseni amatööriratkaisun: viila poikki ja pätkä akkuporakoneeseen. Päälle täydet kierrokset ja kun kerran työntää, jopa ketju, saatika raivaussahan terä haukkaa puuta kuin juustoa! Saman tekee viilan paksuinen, poriin myytävä pyöreä hiomakivi, mutta nämä puikot kuluvat melko nopeasti.

Metsässäkin täytyy kesken työnteon viilata. Siellä ei aina ole porakonetta mukana. Kannattaa opetella käsipelissä viilaaminen, ei se ole rakettitiedettä, mutta siinä pääsee parhaalle tuntipalkalle metsätöissä, kun sen oppii. Jätkän neuvoma ohjain neuvoo alkuun, tulee kulmat kohdalleen. Oikein viilattu terä säästää ketjua, laippaa ja konetta. Ja etenkin hermoja.

Timanttiviiloja ja teroittimia, kuten myös edullisia suorahiomokoneita  ohjurin kera voi tilailla Heikki Roivaiselta Kiuruvedeltä.

Ne purevat kovimpiinkin hampaisiin – jopa kovapalaketjujen kouruihin kevyesti.

On toki mahdollista, että ei käsitä itse vähääkään, millainen hammas leikkaa parhaiten. Myöskin näkökyky voi olla niin kehno, ettei näe, milloin särmä on tylsä ja milloin terävä.

Korvakuulolla tai pimeässä ei mestarikaan saa hampaita teräviksi.