No joo,voi olla että näiden kirjoitusten luoma mielikuva tapahtumista on liian vauhdikas.Suurin osa Heinosenahossa viettämästäni ajasta kului kuitenkin hakkuutyöhön.Ja  pitää muistuttaa että Rane oli silloin tosiaan 30 vuotta nuorempi.

Tämä seuraava on fiktiota mutta siinä on tavoitettu jotain oleellista metsäsodan tunnelmasta.Tosin Heinosenahossa näkemieni poliisien varustukseen ei kuulunut pamppua mutta muuten.

Hommaa valvomassa ollut Metsähallituksen työnopastaja tuli sitten juttusille.T:n palstalla suojelijat kuulema häiritsivät isolla joukolla työntekoa niin paljon että he olivat päättäneet keskeyttää hakkuun siihen saakka kun poliisit saa tyhjennettyä palstan suojelijoista.En tullut siinä kysyneeksi oliko poliisikin päätöstä tekemässä.Suojelijat olivat mm. joukolla hiihtäneet sukset ympäriinsä T:n puun tyvelle kaivaman kuopan yli runkoon kiinni niin että hän ei ollut pystynyt kaatamaan sitä.

Kamppeeni olivat kuitenkin siinä vaiheessa päivää jo niin märät etten viitsinyt lähteä taukotuvalle hytisemään.Lisäksi olimme silloin vielä T:n kanssa kahdestaan siellä joten jos  olisin lopettanut suojelijat olisivat voineet kehua toimittajille keskeyttäneensä koko savotan.Tätä iloa en halunnut suojelijoille antaa joten sanoin työnopastajalle jatkavani töitä.

Toki halusin myös nähdä yrittäisivätkö nämä minulle tuota suksitemppuaSeuraavan puun luokse mennessäni huusin kauempana metsässä olleelle isommalle suojeluporukalle (oli ilmeisesti tämä suksijoukkue) että minulla se saha laulaa koko päivän.Joku tytön ääni kuului siellä huutavan että tuo metsuri on tullut hulluksi.Tämä käsitys sopi minulle mainiosti enkä ryhtynyt sitä oikomaan.

Seuraavan puun luokse olikin ilmaantunut ilman suksia mies joka ilmeisesti yritti hänkkäröidä siinä haittona.Sanoin hänelle että alahan mennä ettet jää puun alle.Hän vastasi että tuskinpa lähden.

Kuitenkin kokeilimme onnistuisiko se yhteistyöllä ja kaveri esittikin heti parikin ns.lentävää lähtöä.Meidän oli tarkoitus vielä treenata alastulotkin kuntoon mutta tämä jäi kun huomasin kahden poliisin kahlailevan meitä kohti.Sieppasin sahani hangesta ja aloin muina miehinä  tehdä kaatosahausta.Sivusilmällä vilkuilin olisiko poliiseilla ollut jotain asiaa minullekin mutta he vain lähtivät opastamaan tätä suojelijaa tielle päin.Sen verran kaveri oli pöllämystynyt ettei heittäytynyt raahattavaksi vaan käveli reippaasti omin jaloin.Luultavasti poliisitkin olivat jo kyllästyneet isojen ihmisten hinaamiseen hangessa joten tuo lähtöharjoittelu ei niin heitä haitannut,eivätkä he myöskään käskeneet keskeyttämään savottaa.

Tämä hiihtojoukkue ei  sitten yrittänyt sitä suksikikkaa eikä mitään muutakaan.

Täytyy valitettavasti tuottaa pettymys sillä tässä ei olla vielä puolessakaan välissä.Sodathan ovat tunnetusti huomattavasti helpompia aloittaa kuin lopettaa.

Ylen naistoimittaja kävi ottamassa lausunnon nauhuriin.Tämä oli ihan positiivista koska toimittajia kiinnostivat enmemmän suojelijoiden näkemykset.Tämä oli itse asiassa ainoa kerta kun toimittaja kysyi minun tai jonkun muun metsurin mielipidettä.Taisin olla hieman lyhytsanainen,Muistaakseni sanoin mm.että kyllä me tämä hakataan ja hakataan paljon muutakin jos tarvis on.Yritin kai laittaa painetta vastustajille.

Sitten jossain välissä ilmeisesti vasta puusta laskeutunut kaveri käveli ohitseni kun tankkasin sahaa.Hän pysähtyi ja alkoi valittaa että tämä on pilalla (siis metsä).Neuvoin häntä että nyt kun jatkat matkaa tielle päin niin ei mene naamakin pilalle.Ilmeisen fiksuna miehenä hän noudatti neuvoani.

Yhtenä aamuna kun matkasimme Transitilla työmaalle T kertoi että silloinen Maaseututyöväen liiton puheenjohtaja Matti Putkonen (nyk. PerS työmies)  oli soittanut edellisenä iltana ja toivottanut koko porukalle tsemppiä ja taistelumieltä.

Silloinhan viestiminen hoidettiin vielä pääasiassa lankapuhelimilla.Yhden ”kännykän” muistelen nähneeni suojelijoilla.Se oli semmoinen laukku jossa oli johdolla kiinni luuri.Luontoliitto oli jo silloin teknisen kehityksen ja tiedonvälityksen eturintamassa.

Hakkuu oli edennyt hyvin ja istuin tauolla syömässä evästä.Siinä vähän matkan päässä aukolla oli pystyssä kaksi petäjää jotka olin jättänyt sinne koska toisessa oli kaksi suojelijatyttöä ja toisessa yksi miespuolinen suojelija.Tytöt alkoivat jutella keskenään että pitäisi oikeastaan jo lähteä kotia mutta kun ei ole rahaa ostaa junalippuja.Tämä naapuripuun kaveri kuuli tämän ja huuteli tytöille että ei mitään hätää,Luontoliitto kyllä maksaa junaliput ja muutkin kulut.Sitten hän ilmeisesti huolestui taisteluinnon hiipumisesta ja alkoi puhella että kieltämättä tämä puussa istuminen on pikkuisen  puuduttavaa hommaa.Pitäisiköhän meidän viritellä yhteislaulua jotta tunnelma nousisi?Mitäs me laulettaisiin?

He alkoivat miettiä sopivaa kappaletta joten ehdotin  että laulakaapas vaikka tämä ”Mä oksalla ylimmällä oon Harjulan seljänteen…”

Hehän innostuivat  että joo,sehän me lauletaan.Ja niinhän he lauloivat,tosin osasivat vain ensimmäisen säkeistön ja sekin hiukan  takerteli.Mutta lyhyestä virsi kaunis ja toisaalta makkaravoileipä ja tee yhdistettynä talviseen hakkuuaukeaan ja puiden oksilla kansallisromanttista sävelmää lauleskeleviin luonnonsuojelijoihin oli ehdottomasti unohtumaton musiikkiesitys.