Normaali mhy:n hoitama valtakirjakauppa menee noin kuin Olan esimerkissä, eli on myyjän kannalta aika lähellä normaalia pystykauppaa. Vain yhteydenpito ja valvonta on ulkoistettu mhy:lle, ei rahaliikenne.

Sitten on erikoistapaus korjuupalvelu, jossa on eri toteutustapoja, mutta rahat kai kiertävät useimmiten mhy:n kautta. Vakavaraisen ja hyvin hoidetun yhdistyksen kyseessä ollen edelleen melko riskitön kauppatapa, mutta jos haluaa hajauttaa riskinsä, niin ei tee kaikkea puukauppaa näin. Samoin ei tee kaikkea kauppaa pienen yksityisen sahan kanssa. Nyt markkinatilanne on kyllä sellainen, että sahojenkaan konkurssit eivät ole todennäköisiä.

Tuo onkin mielenkiintoinen ehto puukauppasopimuksissa (omistusoikeus siirtyy kaadettaessa). Miksi ylipäätään maksaa, kun saa luvan kaataa ja kaadettaessa siirtyy omistusoikeus? Leikki sikseen. Ehdon syynä lienee firmojen kiire saada puut prosessiin ja maksuaikataulut on fiksattu niin, että maksut tulee reilun kuukauden päästä hakkuusta. Firmat eivät voi omien sääntöjensä mukaan tehdä paperia tai lankkua kuin omistamastaan puusta…ja vaihtoehtohan ei tietenkään ole, että maksuaikataulua kiristettäisiin 🙂

Noihin konkursseihin – harvahan siihen uskoo ennen kuin sattuu kohdalle. Vähän niin kuin hirvikolari. Yhdistysten tytäryhtiö virityksistä osa on sellaisia, että yhdistys ei konsernin ”emona” vältä vastuuta yhtiön veloista.

Jaa , minulla tuo toimi ihan hyvin, kun en antanut viedä puita pois tienvarresta ennen kuin oli se puuerä maksettu tilille.  Kiroilua kyllä taisi kuulua jonkin verran välittäjän puolelta mutta ei se auttanut yhtään, kun sopimuksessa oli molempien nimet.

Jos ei halukkuutta löydy maksajista, niin miten ihmeessä alalla voisi olla tulevaisuutta? Jos ajatellaan pelkästään metsäkäytössä olevia teitä, niin ei niihin enemmistö halua laittaa rahaa euron pöyrylää. Koitetaan saada metsäyhtiö maksumieheksi. Miten ihmeessä siitä voi syntyä bisnestä?

Kaipa tässä konkurssissa näkyy aikojen muuttuminen. Siinä missä 1970-80-luvuilla tienteot ja ojitukset olivat uskoa puunkasvatuksen tulevaisuuteen (tai aluepolitiikkaa valtion varoin), niin tänä päivänä puun reaalihinnan kehitys on tuon uskon tappanut. Edes valtio ei usko noihin toimiin, jos ja kun on kunnostusojituksen tuet lopettamassa tulevissa tukikaavailuissaan.

Sanoisin näin, että kunnostusojitusten kannattavuus on heikko näillä puunhinnoilla yhdistettynä haastaviin korjuuolosuhteisiin pehmeillä mailla. Ei se siitä miksikään muutu, päinvastoin ilmaston lämpeneminen lyö lisää kapuloita rattaisiin lyhyempien talvien myötä.

Tienteossa sama juttu. Uusia teitä ei määräänsä enempää tarvita ja olemassa olevia on korjattu liian kalliilla. Ympärivuotiseen korjuuseen pitää saada myös puun ostajat maksumieheksi, muuten jäävät talviteiksi yhä suuremmilta osin.

Mutta kyllä tuolla vielä pienempimuotoiselle yritystoiminnalle tilaa jää. Vähemmän suunnittelua ja enmmän tekemistä. Ja tilaajan näkökulmasta kustannustehokkaasti. Mikään yksityinen firma ei kestä vanhan viraston toimintakulttuuria ja toimintarakennetta, joten siinä mielessä konkurssi ei ollut yllätys.