Otsikko kyllä semmoinen,että ainakin Savossa oltava varovainen ja ujosteltava, ettei mahdollista kateutta joutuisi kokemaan. Itse olen tyytyväinen metsänomistaja,joka itse hankkinut tiluksensa.

Kohdalle aikojen saatossa jokunen hyvä metsätilakauppakin sattunut,joihin erittäin tyytyväinen olen.Omassa metsässä näkee kättensä jäljet ja työn palkitsevaisuuden.Onnistuneet puukaupat ja uudistamiset ,elinvoimaiset taimikot ym. antaneet uskoa ja iloa metsänomistamiseen.

Onhan väliin takaiskujakin tullut, mutta vähäistähän se kokonaisuuteen nähden . Päivääkään en ole katunut metsätilallisena oloani. Puuntakuisen lukijoiden kuvissa nähtävissä,kuinka työ palkitaan,ei valittamalla ,vaan tekemällä tulosta ja silmänkin iloa syntyy.

Puuntakuisen kanssa vähän samat asiat on voitoksi luettava. Minä vain en ole metsätalouttani sen kummemmin laajentanut, niinkuin hän.

Aikanaan 60-luvun alkupuolella kyläläiset surkuttelivat, että ei ole poijalla jatkossa sitten mettää ollenkaan, kun tuolla tahdilla aukkoja tekee. Ne aukot tein kurjiin harsintajätemetsiin. Niitä tuli lyhyessä ajassa niin paljon pinta-alaan nähden että metsäammattilaisetkin jo varoittelivat, vaikka kuviokohtaisesti olivatkin kiireellisen aukkohakkuun kannalla.
Nyt myöhemmin ovat samat surkuttelijat ihmetelleet että taasko sieltä Tanelin mettästä puuta ajetaan. Eivät ymmärtäneet että jälkimmäiset hakkuut olivat nimenomaan niiden ensimmäisten ansiota.

Toinen voitto jossa olen ollut hiukan vastarannan kiiski on tiet. 80-luvulla pidettiin järjettömänä että ajoin paria tiehanketta kuin käärmettä pyssyyn. Nyt kun niitä teitä käytetään, niin saatetaan sanoa, että hyvähän sun on kun on hyvät tiet mettään, toista se on mulla kun ei ole kuin kinttupolkuja. Ihmisen muisti on niin lyhyt, ei muisteta sitä miten ne tiet aikanaan saatiin aikaan ja mitä niistä silloin sanottiin.

Ojituksiisa olen yrittänyt myös olla aktiivinen, mutta siinä en ole kohdannut samanlaista nälvintää kuin näissä kahdessa muussa asiassa.

Terveisin: Korpituvan Taneli

Varmaankin se, että vuonna 1997 sain aikaan, että appivanhempien perikunta alkoi täysin omatoimisesti istuttaa taimet. Homma on jatkunut ja istuttajia on jo ollut kolmessa sukupolvessa. Taimiakin maassa paljon yli 100000. Oleellisinta titenkin on, että metsäasioiden tuntemus porukassa on lisääntynyt.

Luontevaa oli seuraavaksi herättää perikunta miettimään yhteismetsän perustamista. Ja sitten kirjata yhteinen tahto selkokielisiksi yhteismetsän sopimusasiakirjoiksi. Ja lopuksi piirrellä askelmerkit yhteismetsän arkipäivän toimintatavoille.

Yksi tulos on vielä varmistamatta. Nimittäin se, että jatkuvasti pystymme saamaan kivisille puolikaruille maille toimivan mänty-kuusisekametsän. Jos se onnistuu, niin sitten on tehty metsätalouden kehittämiseksi tarpeeksi.

Pieni ilonaihe on sekin, kun sain myyrien kahteen kertaan syömän puolen hehtaarin OMT-pohjaisen aukon siis yhteensä kolme kertaa istuttamalla ja 5-6 kertaa heinäämällä ja perkaamalla mahtavaan kasvuun.

Ja osa-2:na voisi jatkaa että onnitellut olen myös itseäni tasaisen tappavasta suhtautumisestani kuusikoihin. Eli siitä lähtien joka vuosi kipannut kuusikkoa nurin ja istuttanut lehtipuuta tilalle. Nyt ei ole enää ehkä kymmentä hehtaaria enempää savottaa siltä osin jäljellä joten kaikenkarvaiset näivertäjät ja kirjanpainajat saavat nuolla naapurin pihkaa.

Eipä taitaisi lukupuolesta ja erityisesti laskuopin tuntemuksesta haittaakaan olla metsäpuolellakaan. Mitä olen muissa keskusteluissa havainnoinut.