Ensimmäisen tuntuman sain pokaraan jo 60-luvun alkupuolella. Pokaraa käytettiin nipattaessa jokisuulla uiton pyöreää puutavaraa vanteisiin. Vanteet olivat eräänlaisella hirsilautalla, joka vajosi sitä mukaa, kun vanteet täyttyivät. Nuorena miehenä minulla ihan nippauksen loppuvaiheessa ei tainnut olla veden yläpuolella muuta kuin lakki (täytyihän happeakin jostakin saada…).
Täysinäinen vielä vannekehikossa oleva nippu sidottiin, vanteet aukaistiin ja jötkärit uittivat nipun tarakkaan. ”Ja uutta suoleen…”

Käsin nippaaminen (niputtaminen) oli urakkahommaa ja selkeästi uiton parhaiten palkattua työtä. Myöhemmin käsinnippaaminen lopetettiin ja siirryttiin konenippaukseen. Tämä toteutettiin siten, että kekseillä puutavara uitettiin myötävirtaan ns. laveriin, jonka kone sitten runttasi nipuksi ja joka sidottiin.

Luulenpa, että meikäläisen kaikkien aikojen parhaat työnteolla hankitut tilit ovat ansaittu juuri noissa nippaushommissa (ei tarvinnut olla kuin riski ja nopea).