Monimuotoisuus jatkaa köyhtymistään

Riippuu keneltä kysyy. Metsänomistajien parissa on hyvin tiedostettu silmin havaittava kuusituhojen riskin nopea kasvu, siksi kiinnostus männyn ja koivun sekä sekametsien kasvatukseen on lisääntynyt.

Luontoväellä on ihan omat agendansa.

Metsäuutiset pohtii vanhan metsän kriteereitä Ruotsissa. Tiedepohjainen lähestyminen aiheeseen voisi perustua toisaalta eri puulajien biologiseen maksimi-ikään ja toisaalta metsää uudistaviin häiriöihin eri alueilla ja kasvupaikoilla. Nämä yhdistämällä voidaan päätellä kuinka vanhaa metsä ylipäänsä voi olla, vaikka alueella ei olisi enää jäljellä vanhaa metsää. Jos sitä ei ole yhtään, suojeluun pitää ottaa vanhimmasta ja arvokkaimmasta päästä riittävä määrä.

Mille kaikille tuhoille muutaman vuosikymmen ikäinen hyvässä kasvussa oleva ”puupelto on altis?

Ismo Teivainen: Toivoisin, että Hesarissa joskus pohdittaisiin luontokadon suhdetta normaaliin ekosysteemin kehitykseen. Joskus ekosysteemin kehitys on luonnollista ja jopa tukee monimuotoisuutta joskus taas yksipuolisuutta. Villiintymisellä on siis monenlaisia seurauksia. Joka tapauksessa ekosysteemin kehityksessä joku kasvi tai eliö voittaa ja joku toinen häviää. Syy voi olla vaikkapa ravinteista tai valon määrästä. Se mihin on vaikeampi ottaa kantaa näin maallikkona on, että minkä kasvien tai eliöiden elinalueen valtaaminen on suositeltavaa ja minkä ei sekä päinvastoin ajateltuna mitä lajeja ekosysteemin kehittyminen ei ainakaan saisi tuhota tai vähentää. Vääjäämättä ihminen joutuu tässä tuomarin rooliin, mutta tuomariltakin tulisi odottaa jotain johdonmukaisuutta. Nyt tuntuu, että johtopäätöksiä tehdään molemmissa leirissä hyvin epäjohdonmukaisesti. Samankaltaisissakin tilanteissa johtopäätös voi olla toisenlainen.

AJ: Tämä on erittäin hyvä kysymys. Pelkän lajien laskemisen lisäksi pitäisi analysoida esimerkiksi suhtautumistamme eri lajiryhmiin: tulokas- ja vieraslajeihin, yleislajeihin, satunnaisiin vierailijoihin ja niin edelleen. Itse ajattelen että tärkeimpiä seurattavia ja huolehdittavia ovat esimerkiksi metsän yleis- tai peruslajit kuten hömötiainen, koska nimenomaan ne ovat systeemin toiminnalle olennaisia. Lisäksi tulisi miettiä millaisia ravintoketjujen tulisi olla, eli esimerkiksi mihin toimintoihin ja kuinka paljon tarvitaan petoeläimiä suhteessa kasvinsyöjien kantoihin? Millaisia laadullisia ja määrällisiä muutoksia vielä tarvitaan, jotta ekosysteemien köyhtyminen pysäytetään?

Kimmo Tuomela: Aika haasteellista olisi ihmisen alkaa tuomaroimaan mitä lajeja tuettaisiin ja mitkä annettaisiin kuihtua pois. Teorian tasolla ehkä mutta käytännössä ei.

Esim. susien määrä on vielä niin pieni, että niiden geneettinen tulevaisuus on kyseenalaista. Varsinkin jos jatkossa yhteys venäläisiin kantoihin katkeaa. Tämä on monessa muussakin lajissa ongelma. Populaatiot on liian pieniä ja perinnöllinen surkastuminen uhkaa.

Luonnollinen muutos on kuitenkin niin hidasta, että sitä ei voi pitää selittävänä tekijänä nyt monien lajien harvinaistuessa.

Ihmisen näkökulmasta joku laji voi olla täysin hyödytön tai jopa haitallinen. Mäkäräinen koetaan vain hitonmoisena kiusankappaleena mutta määräisen toukat ovat tärkeä ruoka purotaimenelle.

AJ: En ehdota, että lajeja alettaisiin rajata ryhmiin, joista osan annettaisiin kuihtua tai että unohdettaisiin ihmisen vastuu. Lajistomme on jatkuvassa muutoksessa sekä luonnollisista että ihmisperäisistä syistä. Osa lajeista on harvinaistunut, koska olemme ottaneet käyttöön suuren osan elinympäristöistä, esimerkiksi lehdot on pääosin raivattu pelloiksi Etelä-Suomessa. Ilmastonmuutos on vähintään osaksi ihmisperäinen muutos, joka tuo meille joka vuosi uusia tulokaslajeja. Näiden suojeluun ei tarvitse panostaa mitään, vaikka ne ovat aluksi harvinaisia, esimerkkinä kultasakaali. Käytännössä suojelutoimissa joudutaan kuitenkin tekemään priorisointia ja valintaa. Metsäpeura on hyvä esimerkkilaji tarpeellisesta tuomaroinnista: se on meidän erityisvastuulla ja suojelu vaatii sekä laajoja vanhan metsän alueita että suurpetojen kannan rajoittamista lajin elinalueilla.

Pasi Puttonen (TA:lle): Ei ihan noin mustavalkoisesti. Ensinnäkin eteläisessä Suomessa hakkuuaukon keskikoko on noin hehtaarin luokkaa, 100m x 100m ja kasvupaikkatyypit eivät ihan hirveästi vaihtelelajistoltaan joten ”liikkuvien” lajien kohdalla ne väistävät ja palaavat sitten takaisin. Maaperän osalta jos uudistetaan istuttamalla niin maanpintaa rikotaan istutusalueelta, ei koko alueelta ja kun metsä alkaa kasvamaan niin jo taimikkovaiheessa tulee kasvupaikkatyypin kasvit takaisin, puolukkatyypille sen luontaiset lajit ja mustikkatyypille sen luontaiset lajit. Kasvit näkyvät ihan siellä hakkuuaukollakin mutta jäävät usien runsaan valon aiheuttaman heinittymisen ja aluskasvillisuuden runsastumisen varjoon, esimerkiksi vadelmien. Itse viikon loppuna kaadoin 5-10cm paksuja lehtipuita, jotka oli syntyneet 2014 tehtyy aukkoon ja voi sitä lintujen laulua siinä metsittyneen aukon laidalla. Kaikkea muuta kuin tuhoutunut elinympäristö.

AJ (TA:lle): Metsästys taisi liittyä metsäpeurojen paikallisiin tuhoihin rehupaaleille. Metsäpeuraa ei siis metsästetä kannanhoidollisista syistä kuten liian runsaana esiintyviä valkohäntäpeuraa ja hirveä.

Niin kauan kuin metsäpeura on todellisessä häviämisriskissä, myös suurpedot on hyvä huomioida. Kannattaa lukea Mikael Wikströmin kokoama metsästyksenjohtajan perustaidot -materiaali hirven biologiasta. Hirven kannanhoidossa pelätään liian alhaisen alueellisen kannan aiheuttamaa haittaa hirven lisääntymiselle. Tämä periaate olisi kenties sovellettavissa metsäpeuraan.

Metsäpeurankin kohdalla voisi siis ajatella, että tällä hetkellä suurempi geneettinen riski on liian alhainen ja harva toisistaan eristyksissä oleva kanta kuin puuttuva suurpedon (saalistamalla) tai ihmisen (metsästämällä) suorittama karsinta.

http://www.hs.fi/mielipide/art-2000011114425.html

Puupelto-hokemaa on tyhjänpäiväistä toistella, sillä aikoja sitten jo taimikon perustamisohjeet toimivat MG:llä sekametsän puolesta. Se mitä laatuharvennuksissa jää loppukasvatukseen, on myös luonnon valintoja.