Nykyään sertifikaati edellyttää luonnontilaisille puroille suojavyöhykkeen. Sillä ei ole mitään merkitystä onko suojavyöhyke ollut joskus 5 m mutta jos nykyinen sertifaakti määrää 10 m niin siihen vedetään nauha. Pikkuhiljaa nämä suojavyöhykkeen levenevät sitä mukaan kun alueelle hakkuu tulee.  Näin siis käytännössä.  Uudessa sertifikaatista tuli myös suoja-alueet ruopatuille ja suoritetuilla puroille. Näille ei koskaan suojavyöhykettä ollutkaan kun eivät olleet luonnontilaisia.

Joten minusta nyt monimuotoisuuteen otetaan huomattavasti enemmän kantaa kuin ennen. Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon muitakin.

Ehdottomasti.  Samoin tilanne on myös kosteikkojen osalta. Ennen niistä rymisteltiin yli. Nyt niitä kierretään ja pidetään huolta niiden luonnontilasta. Kaikki ei tietenkään korjaannu yhdessä yössä vaikka kuinka käskisi.  Korjausaika on metsän kiertoaika hakkuukierron mukaan.

Kyllähän niitä vahinkoja tulee. Mutta kyllä jos lähde tai mikä tahansa luontokohde löytyy niin ilman muuta se suojellaan.  En tietenkään voi väittää etteikö sertifikaati rikkomuksia tule mutta ei niitä ainakaan tarkoituksella tehdä.

On serteillä suuri merkitys puroille pinta-alassa. Kuinka paljon lienee jäljellä metsälain tarkoittamia luonnontilaisia tai sen kaltaisia puroja… Pohjois-Suomessa varmaan enemmän? Jos sertien suojavyöhykkeet saavat kehittyä jälleen pääosin luonnontilaisen kaltaisiksi, käykö niin, että metsälakikohteiden määrä purojen varsilla alkaa kasvaa? Vastaan itse: ei kasva, ellei puronvarsia jätetä kehittymään luonnontilaan, vaan tehdään lehtipuuta ja kerroksellisuutta säästäviä sallittuja poimintahakkuita. Ne lisäävät kuitenkin peitteisyyttä ja metsien kytkeytyneisyyttä, niihin voi keskittää lahopuuta ja säästöpuita ja ne parantavat vesiensuojelua. (Edit 14.11.)

Keskustelut ovat Hesarissa nykyään vähän puuduttavia kun samat kommentaattorit toistavat samat mielipiteet joka metsä- ja luontoketjussa. Ilmastoaiheesta saatiin sentään vähän väittelyä aikaan.

Mikä sopii lajille parhaiten, sitä pitää kysyä lajilta itseltään ja tilastoista voi mennä monta reittiä pitkin harhaankin.

Kommenttien julkaisua edistää jos ei arvostele henkilöä, vaikka kovasti mieli välillä tekisi! Ad hominem -argumentaatiovirhe – ei aivan tuntematon tälläkään palstalla. Monesti esimerkiksi sanotaan että metsää omistamattomien ei pitäisi arvostella metsänhoitoa.

Tällaista tarjolle tänään Hesariin, jossa Panu Halme ihmetteli miksi metsälakikohteiksi aiemmin kelvanneita hakattuja puronvarsia poistetaan metsävaratiedoista. Ehkä metsänomistaja on tahallaan hakkuuttanut ne päästäkseen eroon metsälakikohteesta? Jos ne olisi merkitty kattavasti metsävaratietoihin, metsäammattilaisille ne olisivat sen jälkeen no go -alueita eli alueita, joihin ei koneiden kanssa mennä. Sen sijaan tavalliselta vesistön suojakaistalta on sallittua poimintahakata. Kommentin alussa palautetta TA:lle sertifikaatin vaikuttavuudesta.

”Sertifikaattia pitää arvioida sen todellisten vaikutusten perusteella. Positiivisia vaikutuksia on dokumentoitu; tuore raportti ja tutkimustuloksia löytyy. Ympäristöjärjestelmien perusluonne on jatkuva parantaminen: jos tutkimukset antavat selkeästi aihetta muuttaa kriteerejä, näin tehdään. Metsäsertifikaatit suojaavat nyt isojen ja pienten vesistöjen varsia kattavasti.

Hukkajoella elävät raakut eivät ole tähän mennessä tarvinneet ylileveitä 50 metrin suojakaistoja. Ne ovat selvinneet yli pahimmastakin vaiheesta, siitä kun alueen turvemaat ojitettiin. Raakkujen elinalueilla kannattaa pidättäytyä pääosin kunnostusojituksista ja tehdä sen sijaan jatkuvaa kasvatusta ja tuhkalannoitusta. Jos vielä ojavesien purkupaikkoihin saadaan lisättyä nykyaikaisia vesiensuojelun rakenteita, puron tila säilynee vastaisuudessakin hyvänä.

Itse otsikon tilanne tuntuu kyllä erikoiselta. Jäljellä olevat metsälakikohteet olisi tärkeää kartoittaa ja merkitä metsävaratietoihin, niin jatkossa niiden hakkaamiselta vältyttäisiin. Metsäammattilaiset ovat tässä paljon vartijoina: lain ja sertifikaatin vastaisia hakkuita ei pidä tehdä.

Jos suojelutarpeen arviointi osoittaa jonkin luontotyypin tai lajin tarvitsevan tiukkaa suojelua tai laajoja suoja-alueita, ne rajattaisiin no go -alueiksi ja korvattaisiin metsänomistajalle. Tämä olisi varma ja reilu menettely. Ei harmaa korvaukseton suojelu, joka menee yli sertifikaattien vaatimuksista.

PS. Voisiko joku lajitieto-osaaja kommentoida lajimääriä monimuotoisuuden mittarina eri ikäisissä metsissä, niin saataisiin piste Aki vs. Eero -väittelylle? Lainaan paremman selvityksen puutteessa saamani tutkijakommentin. ”Vanhoissa metsissä muita sukkessiovaiheita runsaslajisempia eliöryhmiä on lahopuusta riippuvaisten saproksyylien lisäksi monia muitakin, esimerkiksi elävien puiden rungoilla kasvavat epifyyttijäkälät sekä puiden mykorritsasienet. Pelkästään tai pääasiassa vanhoissa metsissä esiintyviä metsälajeja on useita tuhansia.”

http://www.hs.fi/alueet/art-2000010798230.html