Toivoisin hieman realismia keskusteluun. Meillä on hyvin yhdistetty metsätalous ja suojelu keskenään. On laajoja suojelualueita valtion toimesta ja jokaisella metsänomistajalla on vapaus suojella metsää niin kuin haluaa. Samoin on vapaus hakata metsää nykyisen metsälain mukaan todella monipuolisesti JK-hakkuin tai jaksollisen mukaan. Mielestäni tilanne on erinomainen, näin sen pitää ollakin. Metsätalous perustuu markkinatalouteen jossa tukien osuus on todella pieni niin se on terveellä pohjalla.  Miksi sitä pitäisi muuttaa niin että kaikkien pitäisi suojella ja olla koskematta metsä omaisuuteen kun se on nytkin mahdollista.

Puoli seiskassa oli tänään naiskirjailija en nyt muista nimeä joka oli ostanut metsää kirjoilla tienaamilla rahoilla ja suojellut niitä. Samoin oli kerätty raakku tuhon innoittamana rahaa lahjoituksina jolla oli tarkoitus ostaa jostakin  jossa on raakkuesiintymä metsää ja suojella se. Tämmöistä suojelua minä kannatan jossa tehdään konkreettisia tekoja eikä aina olla vaatimassa muita tekemään ja itse valitetaan Metsälehden palstalla kuinka metsänomistajat on ahneita.

Suomessa ei ole tuhansiin vuosiin ollut kovin vanhoja metsiä, niin kauan kuin täällä on asutusta ollut metsiä on hakattu ja hyödynnetty monin tavoin. Puuta täällä on nyt enemmän kuin koskaan on ollutkaan. Mistä niille vanhoille metsille nyt on tullut niin suuri tarve. Jos menette käymään jossain kansallispuistossa, jossa on vanhaa metsää, näkymä on aika ikävä, maahan kaatuneita puita sikin sokin eikä mitään riistaa eikä elämää näy, muutama tikka korkeintaan. Mitähän hienoa noissa muka on.

Mitä riistaa noissa riistatiheiköissä pitäisi olla. En ole nähnyt tiheiköissä muuta kuin hirven jälkiä. Eniten olen nähnyt jäniksiä pihalla. Teeriä näin viimeksi sähkölangoilla keskellä isoa peltoaukeaa. Ketun näin jolkottelevan pellolla. Muutama metsäpeura näkyi myös metsän reunassa olevalla pellolla. Tiheiköissä en ole koskaan nähnyt mitään riistaa. Metsotkin viihtyy avarammilla mäntykankailla tai teiden reunamilla, jos on helpompi nousta siiville. Nyt alkaa metsissä näkyä yhä useammin villisian jälkiä, ehkä ne viihtyvät noissa riistatiheiköissä ja shakaalit, joista on jo yhdeksän havaintoa Suomessa. Kyllä lajisto on runsaatumassa kovaa vauhtia, monimuotoisuus vain kasvaa kun ilmasto lämpenee, talvi on aika tylyä aikaa kuoriaisille ja kaikkialle täällä talvehtiville eläimille, niitä menehtyy paljon pakkasilla. Se on luonto äiti kovin julma täti ei anna armoa heikoille, ottaa nirrin pois lupaa kysymättä. Elämää uhkaavat koko ajan miljoonat bakteerit ja virukset, eräänä päivänä ne vievät voiton, se on varma nakki. Madot odottavat nälkäisinä meistä jokaista, noutaja tulee.

Voisiko risuparta nyt kertoa, mitä on henkilökohtaisesti tehnyt luonnon hyväksi? Voisimme saada siitä oppia ja vinkkejä oman toimintaamme kehittämiseen.