Luin jostain, että Etelä-Suomen soista 50 % on syntynyt järvien umpeenkasvamisesta ja 50 % metsien soistumisista.  Pohjois-Suomessa 1o % on järvien umpeenkasvamisista ja 90 % metsien soistumisista.

Soistumisessa kyseessä on siis valtava metsiä ja järviä koetteleva ekokatastrofi, jonka rinnalla uudelleen metsittyvä hakkuuaukko ei merkitse yhtään mitään.

Jos siis oltaisiin viisaita, niin meidän tulisi ennallistaa soita metsiksi.

Olemme Timpan kanssa myös erikoistuneet  suo-asiantuntijat.   Mie varmistelin ja kysyin  toiselta  suolta tulleelta, miten on entisöinnin kassa;

”Kun 2,5  m paksuinen turvesuo entisöidään alkuperäiseksi 2500 vuoden takaiseksi, myös muutoksia ekosysteemissä tapahtuu. Kasvillisuus alkaa muuttua ja uusia lajeja saattaa palautua alueelle. Alueen elinympäristöstä tulee monimuotoisempi ja se tarjoaa paremmat olosuhteet monille eri lajeille. Lintulajisto saattaa monipuolistua, samoin hyönteis- ja nisäkäslajisto.” Pitkän muutoskuvauksen jälkeen  lopuksi:

” Kaiken kaikkiaan turvesuon entisöinti kauas menneeseen tilaan edistää luonnon monimuotoisuutta ja ekosysteemin toimintaa.”  Notta silleen!

Insinöörinä lähden siitä, että faktat pitää olla oikein eikä mitään asiaan vaikuttavaa saa jättää pois.  Soistumisen seuraukset ovat kovaa fakta siis, että että Suomen metsät ja järvet ovat rajusti vähentyneet soistumisen seurauksena..  Siihen minä en ota kantaa, mitä pitää tehdä tai ei.   Ne ovat filosofisia kysymyksiä, joihin ei ole selvää vastausta.

Kun verrataan nykyistä metsien käsittelyä, niin  sen vaikutus (positiivinen tai negatiivinen) on olematon luonnon aiheuttamaan metsäkatoon verrattuna.  Tätä mittakaava-asiaa korostan.  Sama koskee kaikkia ekokäytäviä.  On syntynyt valtavia avoimia suoalueita, mutta niillä tuskin on vaikutusta mihinkään metsäekosysteemiin.   Nyt leikitään joillakin pienillä käytävillä, joista ei ole mitään hyötyä.

Olen kyllä sitä mieltä, että soistuminen on pysäytettävä.  Onneksi edelliset metsänomistajapolvet huolehtivat tarvittavista ojituksista, joten soiden leviäminen on ainakin hetkeksi pysähtynyt.

Netissä seurasin parin uuden Helsingin yliopiston professorin juhlaluentoja. Edward Webb (professuuri: Globaalit metsät ja maankäyttö | Maatalous-metsätieteellIinen tiedekunta) puhui aiheesta Precarious conservation: bottlenecks, pitfalls and hope to safeguard Earth’s biodiversity.

Webb lainaa julkaisua Dinerstein ym. 2019, jossa sanotaan että biodiversiteetin suojaaminen tarvitsee tuekseen 50 prosentin jättämisen luonnontilaan jokaisesta luonnonmaantieteellisestä suuralueesta (englanniksi: ecoregion). Tiedettiin kuitenkin, että tämä vaatimus on politiikoille liian vaikea pala niellä, joten tavoite kohtuullistettiin 30 prosenttiin.

En löytänyt tuota 2019 julkaisua, mutta löytyi toinen samasta aiheesta: An Ecoregion-Based Approach to Protecting Half the Terrestrial Realm. Suomi ja Venäjän länsiosa muodostavat ecoregion-kartalla yhden luonnonmaantieteellisen alueen. Suojelun riittävyyttä ei siis tarvitsisi tarkastella maittain vaan luonnontieteellisin perustein.

Niinpä. Suuri osa asiantuntijoista lienee samaa mieltä, että jokainen ekosysteemi tai ekoalue on omanlaisensa. Lisäksi suojelutarpeeseen vaikuttaa se mitä tehdään lopulla 70 %:lla.