Pari lainausta Kurjen lainauksen jatkoksi. Arvostan erittäin korkealle kaikkia mainittuja kollegoita, siis Kangas, Kauppi, Hänninen ja Smolander. He kuuluvat siihen porukkaan, joka ajattelee enemmän ja fiksummin.

”Eksistentiaalisen uhan toteutumisesta ei ole näkynyt mitään merkkiä niiden vuosikymmenien aikana, jolloin nykymuotoista metsätaloutta on Suomessa harjoitettu, ja on vaikea edes kuvitella mitään talousmetsien ekologista ilmiötä, joka voisi aiheuttaa ihmiselle itselleen kohtalokkaan tapahtumaketjun myöskään tulevaisuudessa.” Hänninen ja Smolander Metsätieteen Aikakauskirjassa otsikolla: Yhden totuuden opit ja ajan henki Suomen metsänhoidossa ja metsäpolitiikassa – mikä on tutkijoiden rooli? https://doi.org/10.14214/ma.24007

Jyrki Kangas kommentoi sääntelyn roolia tuoreimmassa Metsälehdessä 24.5. s. 11. Jutussa kysytään mitä on hyvä metsänhoito ja muistellaan vuoden 2014 metsälain vapautta lisääviä säädöksiä. Kangas on huolissaan varsinkin siitä, että metsien taloudellinen ja puuntuotannollinen puoli on jäämässä ekologisen ja sosiaalisen puolen varjoon. Kangas: ”Aina kun aletaan säädellä liikaa ja laittaa metsänomistajia samaan muottiin on uhkana, että metsien käsittely yksipuolistuu ja monimuotoisuus pienenee”.

Toisin sanoen, liian tarkassa sääntelyssä on riskinä se, että sääntelyn arkkitehti onkin väärässä. Hieman kliseisesti voisi sanoa, että sekä tieto että tietämättömyys lisäävät tuskaa.

Olipahan taas yleistys risuparralta!

Tuolla edellä tutkijakollegoilta puuttuu mielikuvitusta kun eivät pysty kuvittelemaan eksistentiaalisia uhkia. Minäkin uskon että metsä kyllä kasvaa edelleen jossain muodossa vaikka jotkin uhkat toteutuisivatkin. Mutta voisiko ikävien tapahtumien todennäköisyys pienentyä jos toimimme ennakoivasti? Esimerkiksi lisäämällä kaikenlaista vaihtelua ja monimuotoisuutta metsiimme. Palataan tavallaan askel taaksepäin metsänhoidon suhteen: ei tehdä metsistä liian säntillisiä, vaan annetaan niiden olla astetta villimpiä.

Metsien käytön historia kertoo, että 150-250.vuotinen raju käyttö ei ole vaikuttanut metsiemme kasvuun negatiivisesti.  Miksi siis nykyuinen käsittely vaikuttaisi?

Boreaaliset havumetsät ovat sopeutuneet monenlaisiin katastrofeihin.  Kestävät myös aika rajuja sään vaihteluita.  Emme edes tiedä miten Suomen ilmasto muuttuu.  Sehän riippuu monenlaisista napa-alueiden tapahtumista.

Varmoja on vain kaksi asiaa.  Mahdollisimman hyvä kasvu on kasvihuoneilmiön kannalta tärkeää.  Runsaspuustoiset hyväkasvuiset metsät ovat ovat erinomainen vakuutus tulevaisuuden erilaisia ongelmia vastaan.

Metsän kasvu on älyttömän yksinkertaista.  Kullakin puulajilla on sille parhaiten luonteisesti sopivat kasvupaikat.  Kasvuprosessissa tarvitaan apuna sieniä, joiden itiöitä leijailee kaikkialla.  Riskejä ovat sellaiset sääolot, jotka haittaavat siementen itämistä.  Myös pintakasvullisuutta lisäävä typpilaskeuma haittaa luontaista  uudistumista.   Kuten tiedetään näihin tehoaa keinollinen uudistaminen.

Ennallistaminen 1953 vuoteen olisi täällä tarkoittanut maisemanäkymän palauttamista suomaisemaksi ja nykyisen rehevän metsämaiseman hävittämistä, joka on aikaansaatu ojituksilla. Suomen pahimman luonnontuhon on aiheuttanut soistuminen, sillä suot kasvaessaan korkeutta kiipeävät kankaan laitoja ylöspäin. Tämä soistumisen aiheuttama metsäkato tekee kivennäismaiden metsistä arvottomia soita joka vuosi nytkin. Suomessa turvemaita on 10 milj.ha kolmannes pinta-alasta ja tämä soistuminen on aiheuttanut miljoonien hehtareiden metsäkadon.

Täällä onkin sanonta. ” Suot leviävät kuin lentävä keuhkotauti”.