Päivän keskustelu Hesarissa TA:n kanssa alkaa olla taputeltu. Edellä yhteenvetoa kello 10.35 viestissä. Jossain vaiheessa kuvittelin, että oltaisiin päästy jo lähelle konsensusta, mutta erehdyin. ?

Jokaiselle metsähehtaarille jaksollisessa kasvatuksessa jätetään 1-3 luonnontilaisessa asemassa olevaa läppäreitä. Puulajeja löytyy jokaiselta metsähehtaarilta 5-10. Valopuut leppä, pihlaja, haapa, pajut ym. kasvavat 1-3 ryhminä niinkuin ne kasvaisivat metsäpalon tai myrskyn jälkeen ja kokevat luonnollisen elinkaaren. Tilanne on jaksollisessa kasvatuksessa hallinnassa. Mitä jos haapa kuoleman lähtee juurivesoista jatkuvan kasvatuksen alueella leviämään? Tilanne riistäytyy nopeasti hallinnasta kun ei ole se kuusikko tiheänä nitistämässä ja raivausta ei harrasteta. Nyt on jo viitteitä esimerkiksi vaahteran luonnollisesta leviämisestä metsissä. Vaahtera valtaa koko varjokerroksen ja sen poistaminen on työlästä ja vesakoituminen hirveää. Jaksollisessa kasvatuksessa se nipistetään. Monimuotoisuus voi olla täysin hallitsematonta 10 puulajin jatkuvan kasvatuksen metsässä ja jos valopuut kasvavat luonnollisesti aivoissa valopilkuissa niin taatusti joutuu tinkimään absurdeista vaatimuksista.

Komppaan AR näkemystä, mutta miten saataisiin luonnonystävien verkkokalvoille päivitettyä kuva avohakkuusta? Löytyykö valtakunnasta vielä pohjoisesta isoja avohakkuita, joissa ei ole näkemäesteitä eikä riittävää määrää jäävää puustoa (säästöpuuryhmät ja riistatiheiköt)? Etelä-Suomesta sellaisia on hyvin vaikea löytää.

Tuollainen Nostokoukun kelo olisi kannattanut jättää säästöpuuryhmän kruunuksi. Minullakin on ollut se käsitys että etenkin Pohjois-Suomessa kelo voi säilyä pitkään pystyssä ja kelon syntyprosessikin voi kestää kymmeniä vuosia.

TA ehdotti että maalahopuut voisi kiertää mutta sehän ei ole käytännössä mahdollista, että esimerkiksi raivaaja tai hakkaaja kiertelisi runkoja. Kyllä järeät maapuut kannattaa keskittää paikkoihin, joissa ne eivät haittaa metsänhoitoa ja jossa se säilyvät vahingoittumattomina (niiden päältä ei ajeta).

AJ: ”Komppaan AR näkemystä, mutta miten saataisiin luonnonystävien verkkokalvoille päivitettyä kuva avohakkuusta?”

Minusta tuntuu, että suuri osa vastustuksesta on poteroihin kaivautunutta idealismia. Vastustaa pitää periaatteen vuoksi, eikä silloin mikään auta. Kun pitäisi vastata joihinkin avohakkuuta puoltaviin kysymyksiin, suut sulkeutuvat.

Lajien uhanalaistilastoihin liittyviä ongelmia on täällä jo käsitelty muun muassa siltä osin että suurta osaa lajistosta ei tunneta niin tarkasti, että niiden uhanalaisuus voitaisiin arvioida. Toisaalta myönteisiäkin yllätyksiä tulee tiedon tarkentuessa.

Luodsi-hankkeen loppuraportti s. 24: ”lahokaviosammal ei nykytiedon mukaan ole yksinomaan vanhojen metsien laji, vaan sitä on löydetty myös voimakkaasti käsitellyistä metsistä (Manninen 2017). Lahokaviosammaleen esiintyminen on riippuvaista etenkin sopivien kookkaiden maalahopuiden ja -kantojen runsaudesta ja tasaisesta pienilmastosta (Lahokaviosammal, Syken lajiesittelyt).

Mahdolliset ekologisen tiedon lisääntymisen aiheuttamat muutokset luontotyyppioppaassa mainittujen lajien elinympäristövaatimuksissa pitäisi huomioida tulevaisuuden inventoinneissa paremmin ja varmistaa lajilistan ajantasaisuus.

Metsähallitus Metsätaloudessa on ollut käynnissä (2022–2023) aihetta sivuava lajistoselvitys, jossa on kartoitettu satunnaisotannalla valtion monikäyttömetsistä löytyviä uhanalaisia jäkäliä, kääpiä ja sammalia. Alustavien tulosten perusteella lajihavaintoja on ollut ennakko-odotuksia enemmän ja Punaisen kirjan lajeja on löytynyt jokaiselta kohteelta; 92 %:lla kohteista on ollut vähintään yksi uhanalaiseksi luokiteltu laji (Tuomas Kallion esitys METSO-toteuttajien neuvottelupäivässä 7.11.2023).”

https://tapio.fi/wp-content/uploads/2024/01/Luodsi-loppuraportti-taitto-final.pdf