AJ: ”Gla, oikeasti vanhoja metsiä on niin vähän Etelä-Suomessa, että suojelupinta-alat jäävät aivan olemattomiin, ellei mukaan oteta myös luonnontilaisen kaltaisia. Ne ovat suojelun kannalta monesti yhtä arvokkaita kuin oikeasti vanhat kohteet.”

Kyllä, mutta kirjoituksessa annettiin ymmärtää jotain muuta kuin mitä ajettiin takaa. Kun linjauksia vedetään, pitää määritellä täsmällisesti, mitä halutaan suojella. Avointa valtakirjaa ei suojelijoille pidä antaa.

Tässä taloudellisessa tilanteessa olisi järkevintä suojella avohakkuualoja.

Annika Kangas vie metsäalueen  mosaiikkivision uudelle tasolle kolumnissaan (Metsäuutiset). Hän kertoo tutkimustulosten osoittavan että jos metsäalueella on sekä sekametsää että yhden puulajin metsää, monimuotoisuus on korkeampi kuin jos on pelkästään vastaavien puulajien muodostamaa sekametsää. Monokulttuureille siis osittainen synninpäästö. Aivan järkeenkäypää kun ajattelee, kuinka suuri vaikutus puulajeilla on ympäristöönsä.

Omassa aiemmassa kolumnissani esitin, että metsäalueen monimuotoisuus on mahdollisimman suuri, jos siinä on sekä avohakkuuta että peitteisenä hoidettavia osioita. (Keto-Tokoin ajatus alun perin.)

Annikan esittämät ajatukset käyvät yksiin Seppo Vuokon esittämien asioiden kanssa. Monimuotoisuutta tukee monimuotoinen metsä, jossa eri-ikäisiä ja eri puulajisekoituksin olevia metsiköitä on koko ajan tarjolla. Luontoväen synti on pitäytyä metsätalouden luomissa käsitteissä ja yrittää selittää monimuotoisuutta ja luonnonmukaisuutta näiden käsitteiden sisällä. Esim. puulajisuhteissa tukeudutaan metsätalouden aineistoihin, jotka eivät huomioi lainkaan pieniläpimittaista tai taloudellisesti merkityksetöntä puustoa kuten pihlajia.

Monimuotisuutta ja luonnonmukaisuutta arvioidaan metsikkötasolla, vaikka luonnondynamiikka toimii maisematasolla. Ei eliöitä kiinnosta, mihin metsäsuunnittelija on kuviorajan piirtänyt. Tähän haasteeseen vastaa mm. Metsähallituksen kehittämä alue-ekologinen suunnittelu, jonka arvoa luontoväki ei oikein ymmärrä. Samanlaista alue-ekologista suunnittelua keskimäärin metsänsä tunteva metsänomistaja harjoittaa tietämättään. Itselle arvokkaat kohteet (maiseman tai muun harrastuksen kuten metsästys kannalta) jätetään rauhaan; hakkuita suunnitellaan harkitusti, ettei tule suuri yhtenäisiä aukeita alueita; hyödynnetään luontaiset mahdollisuudet; uudistetaan alueelle sopivalla puulajilla, jne.

Helpompi sivusta kritisoida yksittäisiä kohteita ja mahdollisesti epäonnistumisia kuin antaa jotain todellista panosta luonnon monimuotoisuuden eteen.

Mikä onkaan oikeaa monimuotoisuutta ja miten sitä mitataan. Onko se mosaiikkia, josta löytyy monenlaista elinympäristöä, mutta jossa luontaiseen verrattuna luonto ei ole saanut kehittyä rauhassa ja jossa elinympäristöt ovat pienialaisia. Vai onko se yhtenäisempää luontoa, jossa ihmisen vaikutus on vähäisempi ja mosaiikkimainen vaihtelu vähäisempää.

Entä onko lehtojen luontainen kuusettuminen ok vai onko luontoväen suosima tapa kaataa kuusia parempaa monimuotoisuutta.

Ehkä pitäisi ajatella niin että montako hehtaaria neliökilometriä tarvitaan esimerkiksi sille että geneettisesti lapamadon geneettinen monipuolisuus säilyy… montako pyytää tarvitaan tai saimaan norppaa että valtioiden väliset sopimukset ovat sopisoinnussa…, sKoskahan Suomen viimonen saamelainen kuukahtaa, onko kyseessä lajikato?