Onhan kumma jos ilmeisesti jo pitkään metsiä hoitanut ei tiedä miten syntyy riistatiheikkö tai monimuotoinen metsä. Eihän voi olla niin tolloa metsä ihmistä joka toisen harvennuksen männikköä ihmettelee miksei syntynyt sekametsää ja pökkelöpuita kun jo taimikonhoito vaiheessa raivasi kaiken muun pois paitsi männyn. Itse pidän kiinni siitä että hakkuun jälkeen metsässä pitää olla yhtä montaa puulajia kuin ennen hakkuuta ja eri ikäistä puuta on löydyttävä, tuulen katkomat pökkelöt jäävät metsään ja sopivaan kohtaan olen sahannut moottorisahallakin lehtipuusta tekopökkelön. Motoa ohjeistan tekemään harvennukselle tekopökkelöitä.

Siis lahopuu on lisääntynyt, mutta myös uhanalaisuus lisääntynyt.  Mitä tästä opimme?  Siis vähennetään lahopuuta, niin uhanalaisuus pysähtyy ja kenties pienenee???

Todellisuudessa lahopuun määrä Eteläisessä Suomessa on viime vuosina lisääntynyt paljon enemmän kuin tuo 0,5 m3/ha.  Siitä ovat myrskyt ja lumituhot pitäneet huolen.  Vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei uhanalaisuuden lisääntymisellä, jos sitä todellisuudessa onkaan ja lahopuumäärällä taida ollakaan niin vahvaa yhteyuttä kuin tutkimuksen julkistajat esittävät.  Tiaisten osalla uskon kyllä, että lahojen lehtipuiden määrä vaikuttaa, mutta siihen ongelmaahan on keksitty ratkaisu ja asia hoidossa.   Nurin olevia lahopuita alkaa kyllä monin paikoin olla riittämiin ja niitähän syntyy lisää joka hakkuussa.  Talvihakkuissa jopa ainespuuta jää lumen alta löytämättä ja metsiin lahoamaan.

Luonnon arkkitehteja on tapettu surutta 1970-luvulta lähtien. Tarkoitan arkkitehdilla korppia, varista ja harakkaa. Pienten haukkojen ja pöllöjen menestys on kuitenkin paljolti kiinni varislintujen hyvinvoinnista, koska nämä rakentavat vankkoja pesiä pienille petolinnuille.

Viime vuosien ilahduttava luontohavainto on ollut pahasti taantuneen tuulihaukkakannan elpyminen pesäpönttöjen turvin. Selvästi voidaan tehdä se johtopäätös, että tärkein tuulihaukan kantaa rajoittava tekijä oli pesäpaikkojen puute. 1960-luvulla ennen tuulihaukkakannan romahdusta laji pesi lähes pelkästään vanhoissa variksenpesissä.

On onni, että tuulihaukka pystyy pesimään myös ihmisen rakentamissa pöntöissä, mutta muilla pienillä haukoilla ja pöllöillä, jotka eivät suostu pesimään ladon seinään kiinnitetyssä pöntössä, on huutava asuntopula.

1960-luvulla variksia oli runsaasti ja jokaisessa pienessäkin metsikössä oli useita vanhoja variksenpesiä. Tiedän asian, koska olen tuolloin aktiivisesti pesiä etsiskellyt ja paljon kiipeillyt korkeiden mäntyjen latvoissa pesiä tutkien.

Tuolloin 1960-luvulla oli kunnia-asia maaseudun poikien keskuudessa pystyä ilman apuneuvoja kiipeämään sileäkaarnaiseen, oksattomaan mäntyyn.

Tuulihaukan lisäksi ainakin nuolihaukka ja sarvipöllö ovat lajeja, joiden pesintää varmasti häiritsee variksen pesien puute.
1960-luvun puolivälin paikkeilta muistan kevään, jolloin kaksi sarvipöllöparia pesi puolen kilometrin etäisyydellä toisistaan. Toinen pesi variksen ja toinen harakan vanhassa pesässä.
Ravinnon puute ei voi olla sarvipöllön yleistymisen esteenä, koska pikkujyrsijöitä riittää tuulihaukallekin.

Korppia, varista ja harakkaa nimitettiin aikaisemmin terveyspoliiseiksi, koska merkittävä osa niiden ravinnosta koostuu haaskoista.

Varislinnuilla on oma, tärkeä tehtävänsä luonnossa ja ne kuuluvat osana suomalaiseen luontoon ja maalaismaisemaan.
Itse olen kokenut nämä linnut tärkeiksi räkättirastaiden vähentäjiksi. Räkätti on kaikkein pahin puutarhojen tuholainen ja se on yleistynyt rajusti varisten ja korppien järjettömän vainon seurauksena.

Korppi yleistyi takavuosina rauhoituksen johdosta ja oli ilo seurata viitisen vuotta sitten korpin päivittäistä partiointia etsiskelemässä rastaiden poikasia.

Ilo oli kuitenkin lyhytaikainen, koska korpit laittomasti tapettiin. Nyt tämä uljas ja älykäs lintu lentelee vain harvoin kylämaisemassa.
Riistaa eivät varislinnut pysty hävittämään. 1960-luvulla oli metsäkanalintuja runsaasti aivan asutuksen liepeillä samanaikaisesti runsaan variskannan kanssa.

Kanalintujen taantuminen johtuu vanhojen metsien hävittämisestä. Suomen luontoon kuuluvat pedot eivät tuhoa riistaa, vaan pitävät niiden perimää mahdollisimman terveenä hävittämällä heikkoja ja sairaita yksilöitä ja estämällä niiden lisääntymisen.

Petoviha on peräisin ajalta, jolloin ei tiedetty mitään eliöiden perimän geneettisestä rappeutumisesta ja siitä aiheutuvista sairauksista ja elinkelpoisuuden alenemisesta.