Kiitos Normandy. Esitys on jo aika pitkä ja monipolvinen, mutta tuosta ottaisin kaksi pointtia mukaan: uudistumisriski ja puiden optimaaliset kasvuolosuhteet. Lisäksi olisi hyvä selittää miksi metsikön kasvu jatkuvapeitteisessä jää alemmaksi kuin jaksollisessa ja mikä on ilmiön vaikutus kokonaishiilitaseeseen: useimmissa tapauksissa jatkuvapeitteinen jää heikommaksi hiilen sitojaksi vaikka huomioitaisiin maaperän päästöt avohakkuun jälkeen.

Versio 2

Metsä ei ole halkoliiteri ja miksi avohakkuita tarvitaan

Nykyistä metsäkeskustelua pitkään seuranneena metsänomistajana ja metsänhoidon tutkijana haluaisin yrittää valaista, miksi avohakkuita edelleen tarvitaan kestävän metsätalouden osana.

Ilmaston kannalta metsän kasvu on tärkeämpi asia kuin hiilivarasto

Metsä ei ole halkoliiteri: se ei siis ole puuvarasto, vaan elävä, yhteyttävä ja hengittävä organismi. Jos tehdään hakkuu, metsän puuvarasto kyllä vähenee hakkuun verran hakkuun hetkellä. Harvennushakkuun jälkeen jäljelle jääneet puut vahvistavat kuitenkin heti juuristoaan ja latvustaan. Muutamassa vuodessa niiden kasvu nopeutuu ja voi jopa ylittää harventamattoman metsän kasvun, kun kullekin puulle jää enemmän resursseja käyttöön. Pitkällä aikavälillä metsän kasvu ja hiilinielu on suurin mahdollinen, jos kaikki metsäalueen metsiköt ovat nuorehkoja, suurimman vuosittaisen kasvun vaiheessa olevia. Käytännössä tämä tila ei ole mahdollista ylläpitää, vaan metsiä pitää myös uudistaa, joten osa metsistä on aina tähän optimiin verrattuna vanhempia ja osa nuorempia.

Jatkuvapeitteinen metsä poikkeaa tasaikäisestä jaksollisesta metsästä siten, että siinä eri ikäiset puut eivät sijaitse eri metsiköissä, vaan samassa metsikössä lomittain. Monesti ajatellaan että näin metsikkö olisi koko ajan kasvun kannalta optimitilassa, mutta käytännössä kasvu jää jaksolliseen metsään verrattuna alemmalle tasolle. Tämä johtuu siitä, että lomittain kasvavat erikokoiset puut haittaavat toistensa kehitystä. Lisäksi uudistuminen on jatkuvapeitteisessä metsässä epävarmaa, kun maanmuokkaus jää pois. Taimien ja siementen kasvua parantava  jalostushyöty jää saamatta. Alemmasta kasvun tasosta seuraa että jaksollisen metsän kokonaishiilitase on useimmiten parempi kuin jatkuvapeitteisen metsän vaikka huomioitaisiin avohakkuun jälkeinen maaperäpäästö.

Ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta metsä ei ole varma hiilivarasto. Alaskan, Kanadan ja Venäjän luonnonmetsistä näemme, että vanhan metsän hiilivarastoa verottavat usein hyönteistuhot ja metsäpalot. Pienemmässä mittakaavassa tämä ilmiö näkyy myös Keski-Euroopan metsissä yksipuolisesti kuusesta koostuvilla alueilla. Siksi metsiä kannattaa hoitaa ja käyttää eikä museoida. Metsiä pitää perustaa lisää alueille joilta niitä on hävinnyt. Metsien käyttöä ei kannata lisätä niinkään meillä, vaan muualla pohjoisella havumetsävyöhykkeellä niillä Pohjoismaiden ulkopuolisilla alueilla, jotka ovat nyt alisuoriutujia ilmastonmuutoksen torjunnassa. Meillä puun käyttöä rakentamiseen ja muihin varmoihin hiilivarastoihin kannattaa jatkaa ja lisätäkin.

Luonto itse uudistaa metsää sekä avoalojen että yksittäisten puiden kuolemisten kautta

FSC:n pääjohtaja Kim Carstensen kirjoittaa järjestönsä nettisivuilla: ”Avohakkuita käytetään Ruotsin,Venäjän ja Kanadan metsien hoidossa.Tämä johtuu siitä että avohakkuu ei eroa kovinkaan paljoa luonnon omasta tavasta hoitaa metsiä näissä ekosysteemeissä. Metsät palavat säännöllisesti luonnon omissa metsäpaloissa tai tuhoutuvat rajuissa myrskyissä.” Boreaalisissa luonnonmetsissä eli pohjoisissa havumetsissämme puita kuolee sekä isojen että pienten häiriöiden kautta. Isoja vanhoja puita kuolee eri syistä ja syntyy pieni aukko. Metsäpalon, laajan hyönteistuhon tai myrskyn seurauksena syntyy iso aukko. Tasaikäisenä syntyvässä taimikossa puut kilpailevat keskenään ja tapahtuu itseharvenemista. Näitä luonnonmetsän prosesseja matkitaan avohakkuilla, harvennushakkuilla ja poimintahakkuilla. Metsätuhojen jälkeen metsään jää tietenkin paljon enemmän puuta kuin hakkuun jälkeen. Näitä uhanalaisten eliöiden tarvitsemia lahoavan ja palaneen puun habitaatteja tuotetaan nykymetsänhoidossa tekopökkelöiden ja pysyvien säästöpuuryhmien avulla.

Tapani Tasanen kertoo kirjassaan, että 1700-luvulta lähtien metsänhoidossamme vuorottelivat ja kiistelivät keskenään metsävirkamiesten kaksi koulukuntaa, harsintahakkaajat ja lohkohakkaajat. Kirjan kaaviokuvasta  s. 371 ilmenee että metsien kestävästä käytöstä puhuttiin Suomessa jo ehkä 1600-luvulla, satoja vuosia ennen kestävän kehityksen käsitteen keksimistä. Edellä mainittuja metsänhoidon koulukuntia vastaavat nykypäivänä jaksollisen ja jatkuvapeitteisen metsänhoitomallin kannattajat. Suomen metsiä kasvatettiin valtaosin peitteisinä ja pääosin vain poimintahakattuina viime vuosisadan alkupuolella 1950-luvulle saakka. Johtavat metsätieteilijät tuomitsivat tuolloin käytetyn hakkuutavan ns. Harsintajulkilausumassaan 1948 metsänhävitykseksi ja vaativat, että metsiä aletaan käsitellä pääosin tasaikäisinä metsiköinä. Suositellussa jaksollisesssa mallissa yksittäistä metsikköä kasvatetaan harventamalla niin että parhaita puita kasvatetaan aina siihen vaiheeseen kun niiden kasvu hiipuu, minkä jälkeen alue hakataan ja uuden metsän kasvuun lähtö varmistetaan. Metsiä uudistettiin aluksi pääosin siemenpuiden avulla. Pian alettiin kuitenkin turvata uuden metsän synty kylvämällä tai istuttamalla taimia. Päätös osoittautui menestykseksi puuntuotannon kannalta: vuodesta 1950 metsiemme puumäärä on lisääntynyt 1,5 miljardista m3:stä 2,5 miljardiin ja kasvu 50 miljoonasta m3:stä yli 100 miljoonaan. Jos metsissämme siirryttäisiin nyt laajemmassa mitassa takaisin peitteiseen kasvatukseen, niiden kasvu alkaisi väistämättä uudelleen taantua.

Peitteistä kasvatusmallia voi käyttää silloin kun edellytykset siihen ovat olemassa ja sen aikaa kuin se toimii. Yleensä tällainen tilanne syntyy niin että ”valopuita” eli mäntyä, koivua ja/tai haapaa sisältävään sekametsään on muodostunut erirakenteisuutta ja kuusialikasvos. Terveitä alikasvoskuusia voidaan kasvattaa edelleen. Näin saadaan jatkettua kiertoaikaa ja siirrettyä uudistamisvaihetta tuonnemmaksi. Jatkuvapeitteisyydellä saavutetaan etua turvemaametsissä, joissa se onnistuessaan tasoittaa pohjaveden pinnan vaihteluita ja vähentää ojituskustannuksia, turpeen hajoamista ja ravinnepäästöjä. Lisäksi peitteisestä metsästä hyötyvät jotkin metsälajit, jotka kaihtavat avoimia alueita kuten kuukkeli, liito-orava ja näätä, ja ne pieneliöt jotka tarvitsevat kosteaa tai varjoisaa elinympäristöä. Peitteiset alueet helpottavat lajien leviämistä paikasta toiseen ja lieventävät metsäkuvan pirstoutumisen haitallisia vaikutuksia.

Miksi avohakkuu kuuluu kestävään metsänhoitoon?

Taloudelliselta kannalta avohakkuu on tarpeen, koska kuten edellä todettiin, jatkuvapeitteinen metsä heikentää kasvua ja avohakkuussa pieneltä metsäalalta saadaan korjattua kustannustehokkaasti suuri puumäärä. Viime vuosina puun myyjä on ollut alkutuottajana maanviljelijöihin verrattavassa asemassa: puusta on ollut ylitarjontaa ja myyntihinnat ovat jääneet selvästi jälkeen metsänhoidon kustannuskehityksestä. Pääomaveron tasoa on myös nostettu. Taloutta ei olisi varaa enää heikentää vaarantamatta intoa sijoittaa rahaa metsäteihin ja metsänhoitoon. Jos jatkuvapeitteistä menetelmää sovelletaan alueella jossa siihen ei ole edellytyksiä, metsänomistajalle tulee suuria taloudellisia tappioita.

Monimuotoisuutta tarvitaan ekosysteemin toiminnan turvaamiseen ja koska eliöillä on itseisarvo. Avohakkuulla voidaan saada aikaan monimuotoinen ja monilajinen sekametsä, joka kestää hyvin metsätuhoja. Jatkuvapeitteisyys lisää pitkään jatkettuna kuusen osuutta. Avohakkuiden täyskielto vähentäisi pitkällä aikavälillä monimuotoisuutta maisema-aluetasolla. Meillä on tällä hetkellä kasvatettavista pääpuulajeistamme vain kuusi sellainen, jonka uudistuminen voi onnistua hyvin muiden puiden varjoon. Männyllä myös tiheän siemenpuuston käyttö on mahdollista haluttaessa säilyttää peitteinen metsä. Ilmaston lämmetessä saamme kyllä kasvatettavaan valikoimaan etelämpää jalopuita, joilla on se hyödyllinen ominaisuus, että ne uudistuvat luontaisesti varjoon.

Kuusikko on metsäpalon sattuessa kohdalle alttiimpi muuttumaan latvapaloksi. Avohakkuuttomasta maisemasta puuttuvat lisäksi taimikoiden muodostamat luonnolliset palokatkot. Etelä-Suomessa kuusen osuutta ei kannata enää lisätä myöskään kuusenkirjanpainajan (hyönteinen) ja kuusenjuurikäävän (sienitauti) riskin vuoksi. Etelämpää tulee ilmaston lämmetessä uusia tuholaisia riesaksemme, esimerkiksi perhonen nimeltään havununna ja sientitauti etelänversosurma. Näitä vastaan paras vakuutusturva on nuorekas sekametsä. Myös suojelualueverkosto (pienet ja isot alueet) on hyvä apu, koska niissä elää metsätuholaisten luontaisia vihollisia.

Entä ekosysteemipalvelut? Näiden kannalta peitteinen metsä on usein hyvä. Virkistäytyjälle se on ydinhabitaatti; vain keväinen korvasienten etsijä etsiytyy tuoreelle avohakkuulle. Myöhempina vuosina niistä löytyy vadelmia ja puolukoita. Vesistöjen varsilla peitteinen metsä nappaa avohakkuualueelta tulevat ravinteet ja kohentaa maisemaa. Säästöpuuryhmässä ja tärkeissä elinympäristössä peitteisyys tuottaa uhanalaisten eliöiden tarvitsemaa elinympäristöä. Niihin voidaan keskittää tällä hetkellä kaikkein harvinaisin ja kiireellisimmin lisättävä metsien monimuotoisuusresurssi: vanhat järeät harvinaisten puulajien yksilöt.

Miten tästä eteenpäin

Metsiemme nykyiset hyvät kasvut ja hiilinielut meillä ja Ruotsissa on saatu aikaan soveltamalla vuosikymmenten ajan avohakkuuseen ja metsänviljelyyn pohjaavaa metsätaloutta. Tästä eteenpäin pitää jatkaa pääosin samalla tavalla – muun muassa ilmastonmuutoksen aiheuttamien kasvavien tuhoriskien takia.

Millainen sitten olisi kaikki metsän tuottamat hyödyt turvaava tasapainoinen metsämaan käyttö? Jos tarkastellaan metsän hyötyjä ajallinen ja paikallinen muutos maisematasolla huomioiden (spatiotemporaalisesti), kaikkein eniten hyötyjä tuottaa yhdistelmä suojelualueita, peitteisiä alueita ja avohakkuualueita. Tällä hetkellä yksi polttava ongelma on se, että myös monimuotoisimpia suojeluarvoltaan parhaita metsiämme avohakataan vuosittain paljon erityisesti Etelä-Suomessa.

Tilanteen muuttamiseksi olisi tarpeen toteuttaa pikaisesti Suomen Luontopaneelin ehdottama biodiversiteettistrategia maakunnittain: 10 % metsämaasta tiukasti suojeltua, 20 % osittain suojeltuja pysyvästi peitteisiä elinympäristöjä ja jatkuvapeitteisinä hoidettavia metsiä, ja loput 70 % normaalia talousmetsää. Jos ”jatkuvapeitteiseksi” määritelty alue ei uudistu eli taimia ei synny, se olisi kuitenkin oltava aina mahdollista uudistaa myös avohakkuun ja metsänviljelyn kautta. Tarkastellulla, esimerkiksi maakunnan kokoisella, alueella olisi kuitenkin aina riittävä määrä peitteisenä käsiteltävää aluetta. Tavoitteen toteutumista voidaan seurata eri organisaatioiden metsävaratietojärjestelmien avulla. Pysyvästi peitteisen metsän pinta-alaan tulee paljon lisää aluetta jo PEFC-metsäsertifikaatin muutoksesta eli levennetyistä vesistöjen suojakaistoista. Monimuotoisuutta turvataan lisäksi talousmetsien luonnonhoidolla.

Lopuksi

On vielä epäselvää, johtuuko äskettäin valtakunnan metsien inventoinnissa havaittu Suomen metsien kokonaiskasvun notkahdus laskentamenetelmän muutoksesta vai onko se todellinen. Mikäli se on todellinen, on syytä tutkia tarkkaan syyt ja lopuksi päättää, mitkä ovat korjaavat toimenpiteet.

Kirjallisuus

Seppo Vuokko: Viljellen ja varjellen
Tapani Tasanen: Läksi puut ylenemähän