Olen viime aikoina yhä enemmän miettinyt, mihin meitä metsänomistajia tarvitaan? Jos joidenkin suuri haave toteutuisi, ettei metsiä enää hakkaisi teollisuuden eikä energiantuotannonkaan tarpeisiin, niin mitä jäisi silloin jäljelle?
Minun kommentissani oli kaksi näkökulmaa. Toinen oli yksittäisen metsänomistajan, joka myy sinne, mistä parhaan hinnan saa. Toinen oli se, millaiseen toimintaan yhteiskunnan kannattaa rahojaan ohjata. Kannattaako mennä anekaupan varassa toimivaan suuntaan vai ilmaston kannalta edullisempaan suuntaan. Toki meidän elinaikana päästökaupasta tuskin päästään eroon, mutta käsittelinkin kommentissani kehityksen suuntaa.
”Siis ihanko oikeasti palstalaiset on sitä mieltä, että meidän kannattaa lähteä lobbaamaan kestävää metsänhoitoa ja uudistamisvelvoitteita muualle?” Olin tänään kuuntelemassa Luken hiilinieluseminaaria. Matti Kahra SITRAsta oli vahvasti sitä mieltä, että jotta Pariisin ilmastosopimus toteutuisi, meidän on aluksi päästävä hiilipäästöissä nollatasoon ja siitä 2050 jälkeen negatiivisiin päästöihin. Niin että vastaus on KYLLÄ – Eurooppaa on pakko lähteä viherryttämään, ja tässä Suomella olisi tietotaitoa jaettavaksi.
A.Jalkanen: ”Niin että vastaus on KYLLÄ – Eurooppaa on pakko lähteä viherryttämään, ja tässä Suomella olisi tietotaitoa jaettavaksi.”
Ihan näin puhtaasti kansantaloudellisesta näkökulmasta ajateltuna toivottavasti tuolla tietotaidolla osataan rahastaa vähintään sen verran, mitä hävitään puolestaan kilpailuetuna.
Mutta kyllä niin kauan kuin eri energiamuodot eivät saa ominaisuuksiensa mukaista kohtelua tässä hötäkässä, kierous ja vääryys rehottavat.
Niin että mitkä olikaan energialaitosten velvoitteet tupruttelusta vaikkapa kivihiilellä ja puu-energialla.? Öljy ja palava kivi tietysti parhaasta päästä.
Sotkeuduin taannoin tapaukseen, missä metsänomistajat ja mökkitontin omistaja pohtivat paljonko mökkitontin omistajan olisi korvattava, jotta metsänomistaja säilyttäisi maiseman mökin läheisyydessä missä on hakkuukypsää metsää. Mökkitontin omistaja ei ollut valmis ostamaan naapurikuviota mutta pohti ratkaisua jossa hän voisi korvata metsänomistajalle sen, että hän ei hakkaisi puitaan. Arvaatte varmaan, että kun korvaussumma alkoi lähestyä hakkuista saatavaa tuloa, ei kiinnostusta yllättäen löytynyt ja mökin naapuria komistaa tällä hetkellä aukko.
Kysyin taannoin päätehakkuun yhteydessä erään metsäyhtiön ostomieheltä, että paljonko paremman hinnan saan kuutiolle kun jätän hakkuualalle metsäsertifioinnin edellyttämän määrän säästöpuita. Olinhan kuullut, että metsäyhtiöt maksavat paremmin sertifioiduista metsistä hakatuista puista. Ostomies pyöritteli silmiään ja ihmetteli, että miksi hänen pitäisi maksaisi parempaa hintaa kun pystyyn jätetään puuta.
Näiden kahden tarinan opetus on se, että toisen omaisuutta ja sen käyttöä on mukava määritellä sekä säädellä kunhan ei itse joudu maksumieheksi.
Juuri niin. Ja sepä se monessa suojeluasiassa kyrsiikin.
Siis peri-aate.
Jos yhteiskunnan (tai naapurin) on ”omankäden oikeudella” tultava määräilemään minun perustuslaillista omistusoikeutta, on minun oikeuteni määrätä sille hintalappu,- vapaa-ehtoisesti.
Tarkoitin, että kannattaako yhteiskunnan pyrkiä co2-neutraalimpaan suuntaan vai jatkaa päästöoikeuksien ostamista niiltä, joille oikeuksia on annettu yli oman tarpeen. Jos ensimmäinen vaihtoehto houkuttelee, pitää myös puun tuotannon määrän edellytyksistä pitää huolta.
Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.
toimesta.
Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.