Nimimerkki Santalla Timon blogissa hyviä pointteja.

Timo P vuonna 2017: ”Kirjanpainaja alkaa olla ongelma myös Suomessa, mutta ongelman pääasiallinen syy ovat avohakkuut. Epidemiat lähtevät liikkeelle avohakkuualojen reunametsistä, joissa on tuulenkaatoja tai avohakkuun vaikutuksesta heikentyneitä puita. Kirjanpainaja on aina elänyt Suomen metsissä eikä se ole ollut aiemmin ongelma edes vanhoissa metsissä. Vähäiset hakkuut johtavat metsien vähittäiseen ikääntymiseen ja tautialttiuden lisääntymiseen. Tämä tapahtuu kuitenkin hitaasti. Nykymetsätaloudessa puut hakataan hyvin paljon ennen niiden biologista vanhuutta. Sataan vuoteen ei tarvitse vielä olla huolissaan metsien museoitumisesta.”

Minä olisin huolissani nuoremmistakin kuusikoista nyt kun ilmastonmuutos alkaa toden teolla muuttaa kaarnakuoriaisten lisääntymisoloja maassamme. Timokin saattaa olla jo pikkasen huolissaan nyt 5 vuotta myöhemmin. Avohakkuu ei lisää sen enempää reunametsävaikutusta kuin jatkuva kasvatuskaan, ehkä jatkuva jopa enemmän, koska erirakenteismetsässä ihan jokainen kuusiyksilö kokee metsässä valo- ja kosteusolojen muutoksen, ei vain metsänreunassa kasvavat.

Timo P:

”Hyvin pitkällä tähtäyksellä (200-300 vuotta) hiilitase maksimoituu niin, että ensin suurennetaan puuston määrä tasolle, joka maksimoi tilavuuskasvun. Tämän jälkeen metsää hakataan kasvun verran. Myös tämä skenaario edellyttää, että Suomen metsiä hakataan vielä muutama vuosikymmen vähemmän kuin metsät kasvavat.”

Timppa, se on jännä juttu että aina puhutaan että aikoinaan 1700 1800 luvulla mettät hakattiin olemattomiin esim  keski ja itäsuomessa. Kumminkin kirkkoja rakennettiin esim petäjävedellä ja iitä ittään pin pilvin pimmein eikä puusta ollut puutetta.

Petäjäveden vanha kirkko rakennettiin 1763–65.

Metsien käyttö kaskeamiseen lisääntyi rajusti 1700-luvun jälkipuoliskolla.  Aiemmin ei tiloja saanut jakaa, mutta 1747 lähtien tämä sallittiin.  Esimerkiksi kotikylässäni Muuramessa tilojen lukumäärä lisääntyi 1800-mennessä 9:stä n 40:een, mikä merkiksi laajoja puuttomia kaskimaita.

Kaskeamiseen sopimattomien Keski.Suomen metsien  vuoro alkoi 1860-luvulla, kun tehokkaat höyrysahat tulivat markkinoille ja Britannia poisti sahatavaran tuontitullit.

Etelä-Suomessa metsät oli hävitetty aiemmin kaskeamisen lisäksi  paljolti poimintahakkuilla.  Puuta kului mm masuunien tarvitseman hiilen hiiltämiseen ja tietysti myös polttopuuksi ym kotitarvekäyttöön.

1850 oli Pohjois-Päijänteellä 3 sahaa: Vaajakoski, Rutajoki ja Muuramen koski.

Etelä-Suomessa puusta kiistelivät jo 1800-luvun ensipuoliskolla masuunit ja vesisahurit, jotka harjoittivat vientisahausta, jota kylläkin vielä silloin rasittivat kovat Britannian tuontitullit.

Vuonna 1851 säädettiin metsälaki, joka teki tukkien sahauksesta luvanvaraista.  Sahoille määrättiin tukkikiintiöt.  Jos ne ylitti, niin sakoitettaisiin.  Kiintiöt olivat niin pieniä, että oli pakko ylittää niitä ja lahjoa tarkastavia virkamiehiä, mikä ei tietenkään sahureita ilahduttanut ja sahurit lobbasivat kiihkeästi saadakseen lain kumottua.

Tuohu oli juhlallistakin.  Sahauksen alkamisesta ja loppumisesta kuulutettiin kirkossa ja sahauksen päätyttyä syksyllä saha sinetöitiin.

Systeemi kumottiin 1861 tsaarin asetuksella.  Sahurit saivat kaverikseen silloisen johtavan valtiomiehen J.W. Snellmanin.  Hän ei uskonut metsätalouteen.  Hänen mielestään:

Siellä missä metsä vallitsee, vallitsee tietämättömyys, kurjuus ja raakuus.

Snellman ajatteli, että viljan viljelyssä on Suomen tulevaisuus.  Metsälaista hän ajatteli, että maajussit hulluuksissaan hakkaavat metsänsä ja sitten ne on pakko raivata pelloiksi.  Siksi hän kannatti lain kumoamista.

Katovuodet 1867-68 sitten osoittivat, ettei se viljan viljely ole Suomen juttu.  Metsät sen sijaan ovat kuten tiedetään.

Kyllä se viljely on ollut hyvin tärkeässä osassa jo kivikaudelta lähtien. Suomalaisen leipä ei ole ollut yhden kortin varassa. Viljelyn ja karjan lisäksi haettiin metsän ja veden viljaa eränautinta-alueilta. Nälkävuosien aikaan väkimäärä oli jo kasvanut paljon ja alettiin olla jo liikaa viljelyn varassa. Pohjoisen erätalonpojat selvisivät paremmin. Riistaa oli enemmän ja useissa taloissa oli myös poroja navetta elukoiden lisäksi. Puuta on vähän huono syödä, pettukaan ei ole erityisen ravitsevaa. Järvet ovat olleet aina suomalaisten tärkein ruoka-aitta aina. Pelto ja metsä on epävarma mutta järvi antaa aina jotain. Jos katovuodet olisivat olleet 1500-luvulla kansa olisi ehkä pärjännyt eränautinnan avulla paremmin. Siihen aikaan kapahaukea oli isot määrät pinoissa ja metsäpeuroja ja hirviä vielä runsaasti koko maassa. Ja väkeä maassa vähemmän. Teollisempi metsätalous alkoi varsinkin Pohjanmaan ja Pohjois-Pohjanmaan alueella 1500-luvulla yleistyneenä tervanpolttona joka myöhemmin levisi Kainuuseen. Monista taloista maksettiin verot tervana jo 1500-luvulla. Samaan aikaan 1500-luvulla Vienan rannoilla suolankeitto oli suurta  ja se söi paljon metsää polttopuuna. Kerrotaan että jopa 2000 hevosta ajoi suolaa talvisin Vienan rannoilta etelään. Voi vain kuvitella kuinka paljon polttopuuta kului kun loputon tuli paloi suurten suolapannujen alla.

VMI:ssä mitattu puustopääoma ja keskikasvu on jo etelässä suuremmat kuin mitä Pentti esitti. En osaa sanoa mikä puusto toisi maksimikasvun. Ehkä Luke nyt laskee sen kun sitä on kerran kyselty. Laitoin tuon VMI-linkin vielä tarjolle Oden blogiin.

https://www.luke.fi/fi/uutiset/metsien-kasvuvauhti-hidastui-mutta-puuston-tilavuus-suureni