”Vaikka puustoon sitoutuneen hiilivarannon määrä on Suomessa epäilemättä lisääntynyt tuntuvasti viime vuosikymmenten aikana, ei tämä ole tapahtunut ilman ekologisia tappioita: metsätaloudella on ollut kiistattomia kielteisiä vaikutuksia metsäluonnon monimuotoisuuteen sekä vesistöihin. Nämä tulee ottaa huomioon myös taloudellisissa laskelmissa.”

Aika paha vaatimus, kun laskelmissa ei osata huomioida vielä edes puuntuotannon riskejä eli uudistumis- ja metsätuhoriskejä. Kestävyyden eri ulottuvuudet eivät ole toisistaan riippumattomia, vaan jos jotakin osiota kasvatetaan, toinen osio voi heikentyä. Väite kuuluu, että nykyään on painotettu liikaa metsän taloudellista merkitystä ekologisen osion kustannuksella. Metsätalouden kestävyyden jokaisen osion vaikutuksista osa on positiivisia ja osa negatiivisia, joten kokonaisarviointi on lievästi sanoen haasteellista. Metsäsertifiointi on kuitenkin hyvä yritys siihen suuntaan. Arvioinnissa pitää myös muistaa täsmentää onko tarkastelussa yksittäisen metsänomistajan näkökulma, jonkin sidosryhmän näkökulma vai vielä abstraktimpi asia eli yhteiskunnan kokonaishyöty.

http://www.hs.fi/mielipide/art-2000008409802.html

Piti ottaa raskas tykistö käyttöön, eli Mikola ja Sarvas. Kommenttini em. linkin kommenttiosiossa:

”Kun täällä väitetään että metsien biologiasta ei ole tiedetty eikä opittu mitään, väittäisin, että paljon tärkeää ollaan myös jätetty omaksumatta tai unohdettu. Esimerkiksi se seikka, että metsämme eivät sovellu kovin hyvin jatkuvapeitteiseen metsänkasvatukseen.

Arvostettu metsänhoitotieteilijä Peitsa Mikola kirjoitti vuonna 1984 otsikolla ”Harsintametsätalous” seuraavasti, siteeraten Risto Sarvasta vuodelta 1948: ”On selvää että tämä menetelmä (varsinainen harsinta) on toteutettavissa vain sellaisten puulajien kohdalla, jotka sietävät runsaasti varjostusta, kuten esim. varsinainen jalokuusi (Abies pectinata) tai punapyökki (Fagus silvatica). … edellä mainittujen ”varjopuiden” levinneisyysalueiden pohjoisrajat merkitsevät myös varsinaisen harsinnan pohjoisrajaa”.

EU:n käsittelyssä olevan taksonomiaehdotuksen mukaan yksittäisen yli 13 hehtaarin metsätilan tasolla pitäisi arvioida hiilinielut ja niiden säilyttäminen. Nämä ovat olleet PEFC-metsäsertifioinnin kriteeristössä alusta lähtien mukana. Niiden arviointi ei kuitenkaan ole mielekästä yksittäisen metsätilan tasolla muuten kuin omistajan omien tavoitteiden kannalta. Oikea tarkastelutaso on maakunta tai valtio. Vai onko mielestänne oikein, että muutaman hehtaarin Nalle Puh -metsää ei saisi hakata kerralla aukeaksi? Varsinkin kun jatkuvapeitteinen vaihtoehto johtaa useimmiten sekä ilmasto- että monimuotoisuushyötyjen heikkenemiseen.”

Laitoin tahallaan viimeiseen lauseeseen kärjistävän väitteen, jota y-järjestöt ja jk-kauppiaat käyttävät päinvastaisessa muodossa, eli väitetään että jiikoo lisäisi ilmasto- ja monimuotoisuushyötyjä. Kumpikaan väite ei ole tietenkään pelkästään oikein tai väärin vaan riippuu tilanteesta.

Pahoittelen, että juttu erkani kauas kannattavuudesta, mutta toisaalta EU-politiikka näyttää nyt kovasti pyrkivän rapauttamaan sitä.

Lukijoiden kuvissa oli keskustelua kannattavudesta. Jyrki Ketola kertoo esityksessään tunnuslukuja joita voi käyttää.

http://tuohtametsasta.fi/wp-content/uploads/2019/12/Oma-metsätalous-Metsänomistajan-talouskoulu-Jyrki-Ketola.pdf

Olen myös ladannut itselleni Tapion oppaan aiheesta, mutta sitä en nyt löydä interwebin syövereistä. Kirjasen nimi on ”Metsänhoidon suositukset kannattavaan metsätalouteen, työopas” Voi olla että löytyy sivustolta metsanhoitosuositukset.fi.