Ajankohtaisena uutisena maailmalta valitettava kirkon tuhoutuminen tulipalossa, katolilainen Notre Dame. Tapahtuma on ollut ykkösuutinen täällä Suomessakin, kun kulttuurihistoriallisesti mittaamattoman arvokas kohde ja Pariisin yksi tunnistettava symboli vahingoittunut palossa.

Suomessa lähiaikojen vastaavina tapahtumina on Ylivieskan ja Tuupovaaran kirkkojen palot.

Vanhan kirkon tilalle kuitenkin tehdään uusi. Rakennetaan uusi ja parempi. Kiertokulku etenee, uusiutuminen. Kuin metsässä; vanha metsä hakataan ja perustetaan uusi ja parempi paikalle.

Miksi vanhan rakennuksen tuhoutuminen koetaan peruuttamattomana vahinkona, mutta vanhan metsän tuhoutumista ei? Muutaman sadan vuoden päästä on Ylivieskassakin taas vanha kirkko. Ihmisten kauhistellessa kirkonpaloa, voisi todeta lakonisesti saman jargonin, kuin vanhojen metsien hakkuuta puolustellessa.

Ovatko uskonnot vieroittaneet ihmiset oikeasta ja konkreettisesta maailmasta? Metsä ja luonto on todellisuutta mitä meillä olisi. Uskonto on vain ihmisen keksimää kuvitelmaa. Palvotaan rakennuksia ja kirjoituksia, unohdetaan mitä meillä oikeasti on.

Luterilainen etiikka on kannustanut suomalaisia uudisraivaajan asenteeseen. Miehen mitta ja teko on ollut kaataa vanha metsä pois ja raivata pelto tilalle. Silloin oli yltäkylläisyyden aika luonnon ja metsien osalta, metsää riitti. Nykymaailmassa vanhat metsät ovat huvenneet vähiin, tilanne on toisenlainen. Vanhojen metsien palaset ovat kuin vanhoihin kirkkoihin verrattavia harvinaisia ja arvokkaita perintökohteita.

Vanhassa luonnonmetsässä ihminen voi kokea hengellisyyttä kuin kirkossa. Puut ovat kuin kirkon tai temppelin pilareita, puun juuret maanalaiseen ja elävä latvus kohti taivasta. Ihmisiän lyhyys verrattuna metsän ikään on puhuttelevaa. Vanha metsä on seisonut siinä samanlaisena paikallaan jo sata vuotta aiemmin, ja on siinä myös sitten kun aika ihmisestä jättää. Metsä on luonnon luomaa, puhuttelevaa on nähdä pitkällisen ajanjakson hitaan prosessin luomia ja kasvattamia puita ja luonnonmuodostelmia. Talousmetsä on ihmisen luomaa, samanlaista tunnetta ei koe nuoressa talousmetsässä.

Itse ainakin tunnen suurta surua ja jotakin peruuttamatonta tapahtuneen, kun vanha metsä hakataan nurin. Mieluummin säästäisin vanhan metsän palasen, kuin yksittäisen kirkon pahasen. Mittaamattoman arvokkaita toki molemmat.

Mitä muut keskustelijat ovat mieltä?