Metsäneuvojista riippuu,yleistyykö jk

Aika erikoistahan tuo olisi, jos metsäkiinteistöjen hinnat vaan edelleen nousisivat, kun puun hinnat matelevat.

On selvää, että motokuski ajattelee asiaa omalta kantilta. Mutta kun metsätalouden harjoittaja tekee päätöksiä oman metsän hoidosta ja taustalla vaikuttaa käsitys uudistumisen suurista riskeistä ja sen seurauksena tapahtuvasta hoidon kustannusten valtavasta kasvusta, jyrkkä mielipide voi olla hyvinkin perusteltu. Sen kritisoijalta vaaditaan perusteita, muuten kyse on teinien kapinointia muistuttavasta lässytyksestä, vaikka sen miten naamioisi avarakatseisuudeksi.

Minä en käsitä, miksi metsätalouden historian tarkastelu pitää aloittaa vuodesta 1948. Kyse on tapahtumaketjusta, jossa tuo vuosi oli vain yksi taitepiste.

Puhetta korkojen sivuuttamisestakaan en käsitä. Kirjahyllyssäni on puolisen metriä metsäalan kirjallisuutta + kirjastosta vuosien mittaan lainatut. Taloudesta puhuttaessa ei ole tullut yhtään julkaisua vastaan, jossa koron merkitystä ei olisi käsitelty. Poikkeus taitaa olla yksi 1800-luvun lopulla kirjoitettu kirja.

Epävarmuutta tietysti on pitkästä aikajaksosta johtuen olemassa, mutta sen ei pitäisi antaa aihetta tiedossa olevien ongelmien väheksymiseen.

AJ: ” Aika erikoistahan tuo olisi, jos metsäkiinteistöjen hinnat vaan edelleen nousisivat, kun puun hinnat matelevat.”

Sanomalehtipaperistakin alkaa olla pulaa. Se tarkoittaa ensi sijassa sitä, ett’ä sanomalehtien hinnat nousevat. Maastullinkin kestotilaus on jo kipurajoilla! Milloin se vaikuttaa raaka-aineen hintaan on sitten toinen asia?

Puun hintaa nostetaan näköjään vasta viime tingassa. Metsäteollisuuden tulokseen vaikuttavat niin monet globaaliset (kirosana) asiat kuten nyt valuuttakurssien vaihtelut.

Vaikka tiedettä pidetäänkin jotenkin puhtoisena ja riippumattomana ihannetilanteessa, voisi ehkä itse kukin miettiä, millainen Suomi oli vuonna 1948 ja mitä tavoitteita harsintajulkilausumalla aikanaan oli. (Esimerkiksi paperiteollisuuden kehittäminen ja metsästä kasvavan kansakunnan tarpeisiin otettavan puukuutiomäärän kasvattaminen ja lisääntyvien hakkuiden hyväksyttäväksi tekeminen. Väittäisin, että taimien istuttamisella ostettiin ikään kuin puhdas omatunto aukon tekemiseen. En tarkoita, ettei menetelmä sinänsä olisi teknisesti toimiva, sen taloudellisuus on sitten eri asia.)

Lisäksi kannattaa miettiä 1800-luvun lopun jälkeistä metsän käyttöä ja keskeisiä ”hakkuupiikkejä” ja niiden syitä. (Mm. torpparivapautus ja maanhankintalain jäljet aiheuttivat ymmärrettävästi hakkuita, joissa ei ihan noudatettu nykyisiä jatkuvan kasvatuksen ihanteita, vaan pyrittiin ottamaan metsästä irti kaikki rahanarvoinen ennen sen siirtymistä uudelle omistajalle. Näiden jäljet näkyivät ymmärrettävästi metsissä vuonna 1948 ja niiden kuuluikin näkyä, aivan samalla tavalla kuin pinta-alaveroaukotkin ovat nähtävissä.)

Edelleen muistutan, että kesällä 1948 istutettu puu täyttää tänä vuonna vasta 70 vuotta. Tähän asti meillä on siis päätehakattu useita vuosikymmeniä joko lähes pelkkiä harsintajätemetsiä tai muumioituneita luonnonmetsiä ihan hyvällä menestyksellä.

Lisäksi esittäisin kainon toiveen meille keskustelijoille. Jos viittaatte johonkin tutkimukseen tms., laittakaa linkki, että muutkin voivat lukea, tai yrittäkää edes yksilöidä se selvästi niin, että se on googlella löydettävissä.

Muuten tämä on vain juupas – eipäs -huutamista, jossa

a) toisen metsässä aivan kaikki alikasvoskuuset ovat satavuotiaita, elpymiskyvyttömiä ja lahoja ja luontaisen uudistamisen alueet säilyvät kuumaisemana ensin ainakin 40 vuotta ja sittenkin niihin tulee vain käkkyrää hirven syömää hieskoivua ja

b) toisen metsässä alikasvoksesta / alemmista latvuskerroksista tulee komea uusi metsä halvalla ja nopeasti ja metsään saadaan paikoin mäntyä ja rauduskoivuakin.

Molemmat skenaariot ovat sinänsä mahdollisia, mutta totuus löytyy varmasti sieltä välistä riippuen kohteen kasvuolosuhteista ja metsänkäsittelyhistoriasta. Nyt meitä kaikkia rahasta kiinnostuneita metsänomistajia varmaan kiinnostaa se, miten tuohon b:hen helpoimmin ja halvimmin päästään, miten ja missä tilanteissa.

Tässä toteutuu sijoittamisen perimmäinen olemus, mitä kovempaan tuottoon pyrkii, sitä kovempi riski ja sitä enempi pitää olla ymmärrystä juuri ko. sijoituksesta. Jos ei tee mitään avohakkuun jälkeen, saa melko varmaan pienen tuoton mapohjalle, riski menettää rahojaan on kuitenkin myös pieni. Jos tekee huolellisesti jatkuvaa kasvatusta, eli valitsee kasvatettavia puita hyvissä ajoin sieltä pienemmistä puista ja teettää hakkuut huolella suunnitellen, saa teoriassa parasta tuottoa, mutta käytännössä riskit eskaloituvat pahimmillaan juurikäävän saastuttamaan maapohjaan ja erittäin huonoon tuottoon. Jaksollisessa kasvatuksessa sijoitetaan aluksi halutun puuston aikaansaamiseksi tietty summa ja sille summalle pystytään melko luotettavasti arvioimaan tuotto, riskejäkin on, mutta vähempi kuin jatkuvassa kasvatuksessa. Jaksollinen kasvatus on toistaiseksi kaikille tuttu ja turvallinen menetelmä, jolloin hakkuiden suunnittelu ja ohjeistus ei vaadi suuria ponnisteluja, ns. varma valinta kohtuulliseen tuottoon.

Eli olisiko tuo jatkuvan kasvatuksen buumi jonkinlainen kupla. Kaikki haluavat oman metsänsä jatkuvan kasvatuksen unelma mustikkamaaksi toistuvilla tukkipuuharvennuksilla ja mainostetula parhaalla tuotolla. Toimii varmasti joissain tapauksissa jopa satoja vuosia, tuottaako enempi, ehkä ja tuskin aina. Kun ei osata, eikä haluta panostaa huolelliseen toteutukseen, niin edellytykset jatkuvan kasvatuksen mahdollisiin hyviin tuottoihin useinmiten jää hyödyntämättä ja pilataan pahimmillaan koko maapohja.