Löysin tuoreen SLL:n jutun aiheesta https://wwf.fi/wwf-suomi/viestinta/uutiset-ja-tiedotteet/Tutkimus–metsanomistajille-ei-kerrota-vaihtoehtoisista-metsanhoitotavoista—avohakkuut-yha-normi-3137.a

Eli tässä minusta oli kyse juuri siitä mitä aiemmin ketjussa uumoiltiin: Tietoa jatkuvasta kasvatuksesta on toki olemassa, jos omistaja sellaisesta on kiinnostunut. Ongelma Hannosen näkökulmasta onkin se, että nykyiset metsäammattilaiset eivät jaa hänen mielestään riittävän monipuolisesti tietoa. Kyselytutkimus näyttäisi tukevan väitettä.

Jotkut aiemmin kommentoikin  jo siitä vastuusta ; kuka ottaa vastuun jos jk-metsänkäsittely epäonnistuu ? Sehän ei ole niin yksiselitteistä, että esim. taimikonhoitorästejä eikä ongelmia ylitiheydestä   tule kunhan vain siirrytään jatkuvaan kasvatukseen. Ei se niin mene , että kaikki menee kuin ”stromsössä”,  jos siirrytään jatkuvaan kasvatukseen ja unohdetaan samalla muuttuvat luonnonolosuhteet ja joskus taloudelliset reaaliteetitkin.  Esim. vanhan kuusikon käsittely jk päämääränä ei mitenkään onnistu noin vain. Usein on tilanne että alikasvosta ei ole ennestään eikä tule ilman jonkinasteista uudistushakkuuta ja maanpinnan käsittelyä.

Kannatan sitä, että jk on hyväksytty metsänkasvatuksessa yhdeksi vaihtoehdoksi muiden vaihtoehtojen joukkoon. Mutta liian optimistinen sen suhteen en ole. Pari jk kuviota kasvaa omassa metsässäkin, toinen on nk. maisemametsä ja toinen ”olosuhteiden pakosta” jäi kasvamaan liian rehevälle pohjalle istutetun männikön takia paikalle sopivampaa pääasiassa erirakenteista kuusikkoa.

Pitkän kiertoajan karuhkoille alueille se sopii paremmin kuin rehevimmille ja eteläisimmille alueille, joita puunkasvatusalueista on varsinkin kuutioina mitattuna eniten.

Menninkäisen väite kysymyksenasettelun vaikutuksesta on taivahan tosi. Silti, en näe mitään syytä epäillä, etteikö metsänomistajien kaupungistuminen lisää kysyntää monimuotoiselle metsänhoidolle.

Tässä askarrellaan niin erilaisissa sfääreissä. Täällä valtaosa on enemmän tai vähemmän ammattimaisia metsänomistajia. Metsänhoidosta ymmärretään paljon, tiedetään mikä on tehokasta ja taloudellisesti kannattavinta. Pääsääntöisesti taloudellisesti kannattavinta on vallitseva jaksollinen kasvatus. Ei tällaiset ihmiset tarvitse tai kaipaa selostuksia jatkuvan kasvatuksen autuudesta.

Kasvava joukko metsäomistajia on kuitenkin sellaisia, joille metsä ei ole toimeentulon lähde, vaan pala perittyä preeriaa jossain kaukana. Monella tällaisella ihmisellä on vihertäviä arvoja. On tärkeää pelastaa norpat, liito-oravat ja muu maailma. Jätteet kierrätetään, sähköauton ostoa harkitaan. Mieleen tulee, että josko sitä perintömetsää voisi vähän myydä? Mutta tietenkin sillain varovasti, että yksikään liito-orava ei vaurioidu ja että metsästä edelleen löytyy sieniä, täydestä sienikorista kun saa somat kuvat someen!

Kun tällainen mesänomistaja ja vahvan kokemuksen avohakkuun autuudesta omaava ammattilainen kohtaavat, ei välttämättä synny optimaalista tulosta.

En kuitenkaan oikein hahmota, että mikä tähän olisi järkevä ratkaisu. Pistää ammattilaiset täydennyskoulutukseen opiskelemaan puunhalausta ja empatiaa? Tokko mitenkään nopeasti tapahtuu valtavaa mentaalisen horisontin myllerrystä nykyisessä ammattilaiskentässä. Voisiko markkinoilla olla tilaa uudenlaisille toimijoille, voisiko kansalaisjärjestöt alkaa metsäneuvojiksi, tai jotkut perustaa firmoja tarjoamaan ekologisesti kestävää metsänhoitosuunittelua? Ettei sellaisia jo olisikin?

Muistelen lukeneeni jostain ”tonnin liikkeellelähtö korvauksen” firmasta. joka neuvoo vain jatkuvankasvatuksen saloihin. Itse voisi konsulttina tehdä halvemmallakin, vaikka etänä.