”Mitähän tämä muutakaan voisi olla kuin sossujen kusetusta.”

Jovainilta rehellistä analyysiä.

Olen tämän joskus kirjoittanutkin että yksi tärkeimmistä jk:n tavoitteista on saada puumarkkinoille lisää puuta. Tämän kertoi eräs metsäkeskuksen toimihenkilö kun hakkasimme heille jk:n ”koulumetsää”. Hän oli sitä mieltä että tulevien tehtaiden vaatimaa puumäärää ei muuten saada markkinoille jos hakkuumuotoja ei laajenneta. Yksi vaihtoehto on jk hakkuu ja ne sopivat niille jotka vierastavat jaksollisen kasvatuksen hakkuita.  Minusta jk (harsinta) hakkuista on paljon kokemusta joista Taneli on paljon kirjoittanutkin. Mutta onhan se eräs vaihtoehto muiden joukossa ja hyvä että vaihtoehtoja riittää.

antinpoika: ”Yleensä jatkuvasta kasvatuksesta sanotaan että se ei onnistu, se on kallista puuhaa, ostajat karttaa leimikoita, tulee juuri vaurioita, tulee korjuuvaurioita, alikasvos ei säästy, alikasvos ei kehity, taloudellinen tulos on huonompi kuin jaksollisen ja jk-tekijät ovat viherhörhöjä. Näille väittämille on yhteistä se että yksikään näistä ei pidä paikkaansa, jos teillä on metsää ja asia kiinnostaa niin pitkälle että jk-hakkuisiin niin siinä sen viimeistään näette. Jos teillä ei ole metsää niin ei ole kiinnostuskaan.”

Vaikka antinpoika jo ilmoittikin poistuvansa palstalta, haluaisin häneltä vielä perusteluja tuolle hyvin voimakkaalle kannanotolleen. Me, joilla on ollut useita kymmeniä vuosia metsää, ja olemme tehneet niissä myös jatkuvan kasvatuksen hakkuita, ei voi kokemuksiemme kanssa noin kevyesti sivuuttaa. Kertoisitko kohta-kohdalta antinpoika, mihin nuo väitteesi perustuu.

Jatkuvan kasvatuksen metsät tuottaa laadullisesti epätasaisesti kasvanutta puuta. Ensimmäinen harsinta kierros tuottaa laadullisesti parhaan tukkisadon.

Väli- ja aliskasvoksena hitaasti muodostuneen ytimen jälkeen kasvu kiihtyy kohti tukkikokoa paksulla vuosikasvulla, puun rakenteesta tulee vaihtelevaa.

Vastaavasti jaksollinen kasvatus tuottaa todellista arvometsää, siinä puuston kasvu on harvennuksen avulla pidetty tasaisina koko kiertoajan, jolla päästään tasaiseen puun rakenteeseen

Ylimmän latvuskerroksen puut ovat voittajia kovasta kilpailusta, joissa taimesta tukkipuuksi varttumisen jaksolla moni muu pienempi puu on kuollut, kärsinyt sienitaudista, lumen painosta tai yksinkertaisesti on perimältään valtapuita heikompaa ainesta.

Eivät pluspuiden etsijät, niiden jälkeläisten testaajat ja metsänjalostuksen pitkän ja menestyksekkään työketjun toteuttajat valinneet aluspuita tai kakkoslatvuskerroksen puita  jalostukseen, eivät senkään takia, että kukkivatkin mokomat huonosti, tai eivät ollenkaan, ei ole luontokaan kai tarkoittanut niitä uuden metsän aineksiksi.

Kyllä sillä ”juurmehtällä” on silti ollut tärkeä asemansakin aikoina ennen kettinkiä ja vaijereita, ohuista, jopa 70–90 vuotiaista alikasvoskuusista väännettiin närelenkkejä sitomaan puomit toisiinsa puu uinnin ohjaajiksi.

Jalostushyöty on pääpuillamme yli 20%. Hävettää tutkijoiden puolesta se, ettei joko tunneta metsiemme historiaa tai sitten sitä pelätään ääneen kertoa, kun nyt jk on seksikäs aihe, joka avaa apurahakaapin ovet jos vaikka mille huuhaalle.

Kysykää vaikka 1950–70 luvun metsäammattimiehiltä, kokeneilta puuntu0ttajilta tai vaikka minulta, millaisia olivat jk:n ” tulokset”, olen nähnyt määrämittahakkuiden, talonpoikaisharsintojen ja pienaukkohakkuiden jälkiä kyllikseni, ilokseni paljon myös metsiksi korjattuina!

Ja katsokaa tulevaisuuteen; siemenviljelyssiemenestä lähtöisin olevissa metsissä aukeaa aikanaan uusia mahdollisuuksia luontaiseen uudistamiseen. Ei tarvitse vähävaraisen professorin kuitupuun halvan hinnan takia harsijaksi hairahtua.

Ja mitä tulee mustikkaan, niin hehto-puolitoista niitä tulee joka suvi kerättyä, siemenpuualoilta, ensiharvennetuista männiköistä ja voimalinjan reunametsästä. Mustikan peittävyys palautuu sitä mukaa, kun (jos) ensiharvennusrästeistä selviydymme.