Minun rämeelläni oli kyllä sitä hieskoivua nimenomaan pioneeripuuna oikeastaa jo ennen merkittävämpää männikköä.
Kun 60-luvulla aluetta raivasin ojituksen jälkeen, niin siellä oli hieskoivutuppaita. Niissä oli näköjään käynyt niin että oli lähtenyt ensin koivu kasvuun, mutta se oli kuollut liikaan märkyyteen. Juuristosta oli kuitenkin lähtenyt uusia vesoja, joille myöhemmin kävi yhtä köpelösti. näin oli joissakin kohdin käynyt useitakin kertoja. Maatuneet (!?) vesat olivat muodostaneet ihan pienen mättään, johon oli monesti ilmaantunut männyntaimi tai kaksi (eihän Pete tässä pitänyt siemenen itää, eihän?).
Sitten tein raivausta kun ojituksen jälkeen oli ollut yksi kesä välissä. Vapauttelin näitä männyntaimia kuivutuppaista, jotka ojituksen myötä olivat innostuneet kovasti kasvamaan. Jokaisesta koivutuppaasti löytyi ainakin yksi männyn taimi, kunhan varovasti koivuja taivutteli, ennen katkaisua.
Nykyinen männikkö on pääosin näistä männyntaimista peräisin.
Toinen asia on sitten, että ilmeisesti olisi ptänyt vain aina jättää se paras koivunraippa. Ojitus oli kuitenkin liian harvaa ja haihdutusta olisi tarvittu. 70-luvulla koivullakin olisi ollut sellupuuna menekkiä ja puulajin olisi voinut sitten myöhemmin vaihtaa kun ojitusta tihennettiin.

Kyllä Suorittava oikeassa on tuon raivauksen suhteen. Suomailla vain on yksi lusikka lisää sopassa. Hieksen raivaus vähentää huomattavasti haihdutusta, eli ojitus pitää olla hiukan parempi kuin missään kemera-säännöissä sanotaan.

Terveisin: Korpituvan Taneli

Metsätieteellisessä aikakauskirjassa 1/2000 on Jouni vettenrannan kirjoitus, jonka mukaan mäntyjen ympäröimät kuusentaimet kasvavat paremmin kuin kuusten ympäröimät. Metlan Pieksämäen koealoilla oli 15-vuotiaat pelkän kuusikon taimet 2-metrisiä (mielestäni aika pieniä) kun mäntyjen ympäröimät kuusentaimet vastaavasti 3-metrisiä.

Kun kysessä on havumetsä, niin ravinteiden määrässä maapohjassa ei voine olla eroja. Ero muodostuu siis ravinteiden saatavuudesta taimen käyttöön. Syynä saattaa olla siis se, että mänty hakee ravinteet syvemmältä ja kuusi pinnasta. Pelkässä kuusikossa se alue, josta kuusentaimi saa ravinteensa on siis pienempi, koska naapurin juuret tulevat vastaan. Jos se mänty korvataan lehtipuulla, jonka juuristoa on pinnassa ja joka haihduttaa voimakkaasti, tuntuu itsestäänselvyydeltä, että silloinkin kuusen kasvu kärsii.

Siis vielä kerran. Mielestäni taimiston varhausperkaus koituu kuusentaimen hyväksi nimeenomaan siksi, että se vähentää juuristokilpailua. En uskoa, että peratuista taimista vapautuvalla ravinnemäärällä maapohjassa, johon ravinteita on kerääntynyt vuosituhansia, olisi havaittavaa merkitystä. Reikäperkaus on näin päätellen hölmöä, koska se ei juurikaan vaikuta juuristokilpailuun, koska jätetyt lehtipuuvesat petraavat kasvuaan ja haihduttavat enemmän.

Kasvuolosuhteet ovat erilaisia. Meillä päin Päijänteen tienoilla ei ainakaan muutamaan kymmeneen vuoteen ole esiintynyt sellaisia halloja, että ne vaikuttaisivat kuusentaimien kasvuun merkttävästi.

Laurihäärin toimenpidelistan kun lukee, niin voi todeta, että rahkarämeen muuttaminen metsänkasvulle otolliseksi ei mitenkään voi kannattaa teki sen sitten omalla tai osin veronmaksajien rahoilla. Valitettavasti vuosikymmeniä sitten tehtiin virheinvestointeja kun lähdettiin rahkarämeitäkin ojittamaan. Isovarpurämeillä, eli rahkärmeitä hiukan paremmilla kasvupaikoilla, pitkäkään kuivatusaika ei hävitä suopursua vaikka turveen hajoaminen olisi jo päässyt vauhtiin. Nimenomaan näillä isovarpuisilla rämeillä syntyy lähes aina tämä kuntta-, eli raakahumuskerros, joka on erittäin epäsuotuisa itämisalusta kaikkien puulajien siemenille. Oma osansa on varmasti suopursun alleopaattisella vaikutuksella. Tällaisilla kohteilla muokkaus on aina tarpeen uudistettaessa. Ravinnetaloudeltaan nämä ovat vaikeita kohteita, kaliumin puutos on krooninen vaiva, mutta ei yhtä paha kuin pykälää rehevemmillä puolukkaturvekankailla. Usein harvennuksen jälkeen lehtipuuta alkaa ilmestyä karuillekin rämeille ajouriin joissa jonkinmoinen muokkaus aina tapahtuu. Ojien perkauksella on sama vaikutus. Hieskoivua syntyy riesaksi asti sinne mihin sitä ei kaipaa, eli ojapenkoille ja ojaluiskiin. Hieskoivualikasvoksen haihduttava vaikutus ei kumoinen ole, päinvastoin ne ojissa kasvaessaan ajanmittaan osaltaan heikentävät ojalinjojen kuntoa.

Jotta ette ihan hulluna pitäisi kerron noista rämepalstoista seuraavaa:
Ensimmäisen metsäpalstani ostin ensimmäisillä palkkarahoillani v. 1969. Se oli ojittamatonta rahkasuota 22 ha ja maksoi 100 mk/ha = 2.200 mk. Reunassa oli myös tukkimittaista hieskoivikkoa, mutta ei sillä ollut arvoa: koivua osti vain Vapo haloksi. Muutaman vuoden päästä hyppäsi lehtipuun hinta, kun lastulevytehdas käynnistyi ja vaneriakin tarvittiin.
– Palsta ojitettiin ja lannoitettiin, kerättiin tasalatvat pois ja ostettiin niillä rahoilla ensimmäinen auto.
– Nyt se palsta on hyvässä kunnossa ja näyttää kasvavan metsäsuunnitelman mukaan 3 – 6 m3/ha/v.

Toinen palsta tuli omistukseeni isän kuolinpesän selvityksessä v. 1986. Elettiin sitä aikaa, ettei virkamies saanut ostaa metsää kuin perinnönjaon yhteydessä. Pinta-alaa on 30 ha ja sekin kasvaa nýt puuta 3 – 5 m3/ha/v. Ja kyllä se on ilo vanhan miehen silmälle!

Leipätyönäni paimensin vieraita rahoja ja omaisuutta. Nyt olen eläkkeellä, mutta kun tykkään näistä säntlänmättäistä niin valmistuin aikuisopiskelijana metsuriksi v. 2009.

Metsäpalstojakin olen ostellut, lähinnä Metlan Mottia hyväksi käyttämällä. Parhailla kuvioilla 45-50 v rauduskoivikon ja istutuskuusikon paksuus rinnankorkeudella on 30 sm.

Jotenkin kuvittelen tietäväni mikä kannattaa ja mikä ei. Ja silti käyn joka kuviolta erikseen kysymässä mitä sais olla, että kasvaisit.