Lauri Vaara, Erkki Lähde ja Matti Kärkkäinen ovat jo tarinoineet noista ajoista, mutta miksi ei jokin uusikin näkökulma voisi löytyä. Myöhempien aikojen tapahtumat, jotka johtivat metsälain ja metsänhoitoyhdistyslain uudistamiseen, ansaitsisivat kyllä historiikin.

Opiskeluaikana, joskus 80-luvulla, juuri ennen joulua oli kova myrsky ja puita paljon nurin sähkölinjoilla. Apumiehiä tarvittiin ja lähdin erään sähköyhtiön miehen kanssa, joka sattui olemaan mestaripelimanni, yönselkään moottorisahamieheksi raivaamaan puita pitkältä metsälinjalta. Aika vaarallista hommaa yön pimeydessä sahata jännityksessä olevia puita linjan päältä. Minä olin nuori ja innokas ja hän jo varttuneella iällä. Kaveri muisti joka ainoalla puulla varoittaa, että älä nyt vain loukkaa itseäsi. Millä saan sinut täältä pois, jos loukkaat itsesi.

Tuuli alkoi jo vähitellen laantua ja tauolla istuimme kannolla, kirkkaan tähtitaivaan alla, kun mestaripelimanni alkoi kertoilla elämästään. On jäänyt elävästi mieleen, kun hän sanoi, että pidä nyt kirjaa elämästäsi. Häntäkin on monta kertaa pyydetty kirjoittamaan muistelmat.

Tuo neuvo olisi arvokas meille jokaiselle. Elämäntarinat olisivat tosi arvokkaita tuleville sukupolville. Elämä vain tahtoo olla niin kiireistä, että kirjaaminen jää tekemättä ja se on vahinko. Jokainen elämä on  ainutkertainen. Täälläkin on paljon metsistä sydänjuuriaan myöten innostuneita, kuka milläkin ajatuksella. Hienoja ja arvokkaita tarinoita syntyisi. Eikun kirjoittamaan Visa, Timppa, Mehtäukko, Jesse, Jätkä jne. jne.  Ihan oikeasti, monesti olen itsekin ajatellut, että jotain pitäisi saada aikaan seuraavalle sukupolvelle.

Kolme kirjaa on tullut tehtyä.  Suvun vaiheita: ”Erämetsistä tietoyhteisöön”.

Puuhamaan historia: ”Yhteismaasta yhteismetsäksi”.

Sitten vielä ”Luontoretkiä Annen kanssa”

Kyllä täytyy kirjoittaa kokemistani asioista.  Olen niitä insinööri-ikäpolvia, joiden aikana Suomessa tapahtui siirtymä maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskunnaksi ja  näin jälkeen päin hämmästyttävällä tehokkuudella.  Tehtiin tietysti suttakin, mutta suuressa kuvassa onnistuttiin erittäin hyvin.  Saatiin maalta muuttajille ammatteja, asuntoja ja työpaikkoja.  Rakennettiin valtavasti uutta infraa.  Insinöörin kannalta mukavaa aikaa.  Jos hoiti hommansa vähintään kohtuullisesti, niin aina oli joku tarjoamassa uutta työtä.

Visa tuossa kyllä niin sataoikeassa! Meillä on jo kauan vaadittu minuakin kirjoittamaan omaelämänkertaa koska olen kuulemma järkyttävän paljon kokenut ja olen aina pärjännyt hyvin äidinkieli-kirjallisuus-kirjoitus-aineissa. Luokan priimus aina yläasteillakin. Nytkin yrittäjäkurssilla sain tunnustusta kirjallisten tehtävien hyvästä tasosta. Liiketoimintasuunnitelmani kirjallinen osuus meni heittämällä läpi eikä laskelmaosuuskaan vaatinut kuin ammattikirjanpitäjän paria lisävinkkiä miten painottaa asioita palkollisten kulujen suhteesta palkkaan ja laskutettaviin tuntiarvioihin.

Neljä kirjaa on tullut tehtyä suvun vaiheista ja annettua joululahjoina suvun jäsenille. Kenkälaatikoissa olevat valokuvat ja sukututkimuksella tehty sukupuu olisivat aika vaikeasti hahmotettavia. Jokin ajan kuluttua kukaan ei tiedä keitä kuvissa on.

Kannattaa ottaa kaikki tarinat talteen ennen kuin on liian myöhäistä ja koostaa kirkonkirjojen tiedot, valokuvat, sukupuu, tarinat helposti luettavaan kronologiseen järjestykseen. Vanhin osa alkaa 1850-luvulta ja viimeinen päätyy suvun nuorimpaan jäseneen 2010-luvulle.

Valokuvia löytyi 1800-luvulta asti, samoin rakkauskirjeitä, kokemuksia sotavankileiriltä, lasten leikissä tapahtunut vahingonlaukaus suoraan sydämeen 1920-luvulta, sodassa ammutuksi tulleiden viimeiset hetket, tilan ”metsäsuunnitelma”, käsinpiirretty 1700-luvulta.

Miten pappa myi egyptinparruja ja sai salkullisen käteistä, juhlisti useammallakin ”kaatoryypyllä”. Oli  hevosella ratsastaen liikkeellä, sammui hevosen selkään, mutta hevonen osasi kotiin 10 km metsän halki ja salkkukin tuli perille. Paljon tarinoita, joita onneksi on tullut ajoissa otettua talteen. jne.jne.

Pistäkää ihmeessä toimeksi!