Tässä nähdään ero metsästäjien asenteissa ja toiminnoissa.

Suorittava pitää kynsin hampain kiinni laista ja kyttää, että jos irtisanomista ei määräajassa tule, niin vuokrasopimus jatkuu, oli isäntä mitä mieltä hyvänsä.

Meillä seura ja näköjään esimerkiksi seura, jonka alueelta Jees osti palstan, pyrkivät heti sopimukseen uuden omistajan kanssa neuvotellen.

Kummallakohan tavalla saa paremmin vuokrasopimuksia pitkän päälle?

Terveisin: Korpituvan Taneli

Suorittava näköjään vain vahvisti edellisessä viestissäni toteamani, pitäytymällä vain pykälissä.

Aika pieni ongelma kai on tiedon saanti, kun on pitkin kylää tuntosarvia seuralla. Sitten kun tiedetään että on kauppoja vireillä niin uuden omistajan minen saanti ei ole ongelma.

Terveisin: Korpituvan Taneli

Tuoretta kokemustietoa asiasta. Tästä kylältä oli syyskesällä kaksi erillistä tilaa myynnissä. Toisen myi metsänhallitus toisen yksityinen. Ostajat olivat pieni yhteismetsä eri paikkakunnalta  ja toisen eteläsuomalainen metsäsijoittaja.

Oli melkoinen työmaa selvittää kenen maita ne nyt on. Kiinteistörekisteri ei asiaa auta koska se omistaja näkyy siellä vasta lainhuudon jälkeen. Seurallahan olisi oikeus olla hiljaa ja metsästellä rauhassa pitkäänkin. Tämäsyksy ainakin satavarmasti. Halusimme kuitenkin yhteyden uusiin omistajiin väärinymmärrysten välttämiseksi. Onnistuihan se lopulta mutta töitä ja viitseliäisyyttä vaati.

Etelän sijoittaja vastasi puhelimeen ja keskusteltiin. ”Minä nyt oon osteskellu näitä palstoja ympäri Suomen. En käyny kattomassa ees koko palstaa. En oo ikinä käynytkään teidän kylällä. Mettästelkää mitä vaan ja hakekaa raatonne millä vaan. Ei se oo niin puunpäälle. Toimikaa niinku on kylällä tapana”. Minä että kun haluaisimme vuokrasopimuksen että voimme sen merkitä lupa-alueeseemme metsästysoikeuden haltijana.  ”joo, nyt ymmärrän, paa mulle sähköpostilla se sopimus niin allekirjoitan ja paan postissa takaisin”. Asia selvä.

Toinen oli tämä yhteismetsä. Edustaja oli käymässä palstalla ja sattumalta tavattiin. Yhteisymmärrys syntyi heti. Pari nuolukiveä toivoi poistettavaksi, muut neljä sai jäädä. ”ja jos viittisittä lanata tuon tien. On aika raiteinen. Kulkea saatte vapaasti mutta välttäkää kelirikkorallia. Tai sitte korjakkaa. Me kyllä pannaan pikapuoliin kunnostus tuohon tielle”. Asia selvä.

Ainoa asia jolla voitiin aavistaa että on uusi omistaja maalla oli että poistuivat niin nopeasti myynnistä.

Ei meillä täällä kokoonnuta yläteepeelle vatvoon toisten asioita niinkuin siellä rintamailla lienee tapana. Ei se tieto kulje…

Mikä tässä asiassa mättää? Jos jesse & co metsäkaupassa metsästysseuran vuokrasopimus on rasitteeseen verrattavissa, niin kysyy myyjältä ko. seuran nimen ja irtisanoo vuokrasopimuksen ennen kuin kauppakirjassa muste ehtii kuivua. Jos se menettely ei sovi, niin jättää tilan ostamatta,

Jos ei tajua kysyä seuran nimeä, niin tuskin tämä asiakaan kovin paljoa haittaa.

Lähtökohtahan on, että kiinteistön ostajan tulee tutustua mm. kiinteistörekisteri- ja lainhuutorekisterin otteisiin. Niistä esimerkiksi käy ilmi tierasitteet ja kulkuoikeudet, joista sitten voi edelleen päätellä, että kuuluu johonkin tiekuntaan tai että ylipäätään on olemassa joku tie, jota saa käyttää ja jonka ylläpitoon pitää osallistua. Näitten osalta ostaja ei voi sanoa, että en tiennyt. Sama koskee myös sitä harvinaista tapausta, jolloin metsästysoikeudestakin olisi rekisterimerkintä olemassa.

Jos mennään yleiseen sopimusoikeuteen, niin käytännössähän mennään sillä, että sillä, joka väittää, että jonkunlainen sopimus on olemassa ja voimassa, on velvollisuus näyttää väitteensä toteen eli esittää asiasta jotain dokumenttia. Jos ostaja ei tiedä, niin ei tiedä. Jos myyjä ei ole myyjän ja seuran välisestä sopimuksesta koskaan kertonut eteenpäin vaikka paperissa on niin sovittu, niin se on sitten seuran ja myyjän asia selvitellä välejään, sillä myyjä on rikkonut sopimusta – ei ostaja, joka ei edes ole sopimuksen osapuoli.

Mitä tähän tietoisuuden merkitykseen vielä tulee, niin metsästysseurallahan on perslompsan kestäessä mahdollisuus maksua vastaan (tähän on erilaisia kikkoja) selvittää rekisteristä, kuka lainhuudon on saanut. Sitä vastoin mitään toisinpäin olevaa keskitettyä rekisteriä ei ole olemassa eli maanomistaja ei voi luotettavasti tietää, kenen seuran ”lääniin” tila kuuluu.