Kun viimeksi olin työelämässä, ei ne liittojen sopimuskorotukset kovin kummoisia olleet. Paikallisesti sovittiin henkilökohtaiset palkankorotukset, tuotantopalkkiot ja henkilöstörahasto palkkiot. Mitä pelkäämistä paikallisessa sopimisessa muka on.

Ne oli niitä ay liikkeen kulta-aikoja, kun kommarit ja demarit taistelivat pääluottamusmiesten paikoista. Neuvostoliitosta tuli liitoille pimeää rahaa salkkukaupalla. Rautaruukilla oli lakkoja lähes kerran kuukaudessa, kun Siuvatti niin päätti.

Ay- mafia jalostanut puuta siihen tahtiin, että joutuvat nyt rajoittamaan hakkuita. Valtiovallan sössittyä Venäjä- suhteet sille mallille, ettei sieltä enään tule puuta huippuluokan jalostajille, joutuvat haalimaan baltiasta ja ties mistä puuta hinnoilla joista kotimaan metsänomistajat pysty edes unta näkemään.

Perälauta jätti marjanpoimijat ilman työtä, kun sitä ei saa teettää kohtuuttomin ehdoin työntekijän kannalta.

Tarkoitan perälaudalla kuitenkin laajempaa kokonaisuutta joka katoaa, jos työstä sovitaan pelkästään kahdenvälisissä neuvotteluissa. Kolmas osapuolikin on aina olemassa ja se on sosiaaliturva ja työelämää koskeva lainsäädäntö joista yhteiskunta päättää. Aiempi konsensuspolitiikka toimi, toi työrauhaa ja esti varmaan lakkojakin? Tuli välillä kalliiksi, mutta pitkällä aikavälillä lienee ollut järkevää.

Olisiko parhaat konsensusajan käytännöt säilytettävissä edelleen? Tietyt asiat kahden välisinä ja tietyt kolmikannassa.

Rautaruukilla oli lakkoja lähes kerran kuukaudessa, kun Siuvatti niin päätti.

Höpö, höpö…Todellisuudessa ruukilla lakkoja oli vähän.