RR :”Tein harrasteluni alkuaikoina manuhakkuuna erästä ensiharvennuskohdetta ja ajattelin, että laitan nämä huippukuntoon. Kuinka ollakaan. Seuraavana talvena tuli luonnonoikku. Satoi nollantuntumassa olevalla kelillä tolkuttomasti märkää lunta, joka jäätyi puihin. Seurauksella, että puolet puista oli entisiä. Sen verran teki kipeää, että lopetin laakista täydellisyyden tavoittelun luonnon kanssa.  Mielenrauhan säilyttäen nautiskelen metsänhoidosta ja otan sen minkä luonto minulle kohtuullisella vaivalla helposti antaa…”

Siinähän tuo on RR filosofiasta osanen sivulla 4,  joka on mehtäukollakin ollut päällänsä. Lisäten vielä, että ”huippukuntoja” en ole tavoitellut juuri tuosta syystä. Eri asioiden tekeminen suunnillen (sekin on yksi nautittava piirre) oikea-aikaisesti, kustannustehokkaasti ja parhaan tiedon/kokemusten pohjilta, antaa mielenrauhan onnistumisen varmuudesta. Jos ei, se korjataan samoin peri-aattein.

”Kun kerta yhteiskunta lainsäädännön keinoin…” jne.  Juuri niin. Kun on vähäistä suurempi haitta, miksi se on yksityisen ihmisen kärsittävä nahoissaan?

Kannatan kyllä haitan korvaamista. Toinen järkevä muutos olisi liito-oravan suojelustatuksen muuttaminen sellaiseksi ettei sen takia tarvitsisi muuttaa metsänkäsittelyään. Tällöin sitä ei tarvitsisi pelätä ja muutama saattaisi jopa vapaaehtoisesti suosia sitä metsänhoitopäätöksissään.

Juuri noin.  Suojelustatuksen muuttaminen epäilemättä lisäisi liito-oravakantaa.  Monikin metsänomistaja saattaisi entistä enemmän jättää haapoja ja jopa viedä pönttöjä.  Tämän tyyppinen ajattelu ei tietenkään sovi nykyisille viherajattelijoille.

Jätin kyllä pystyyn puuryppään isoja haapoja, kun motokuski soitti, että nyt kurkkasi liito-orava kolosta, kun hän tarttui puun tyveen. Ei ollut missään merkintöjä ja tietoja reviiristä. Ymmärtääkseni motokuskilla on velvollisuus ilmoittaa havainnosta, eikä saa ilman jonkun ELY-byrokraatin lupaa jatkaa hakkuuta havainnon jälkeen, ennen kuin tulee päätös miten edetään.

Kaikenkaikkiaan tuntuu, että saimaannorppa ja liito-orava ovat ne mediaseksikkäät isosilmäiset otukset, joiden varjolla ”luontoihmiset” työllistävät itsensä, keräävät rahoitusta ja liitelevät lehtien palstoilla. Todelliset monimuotoisuuden häviämisen ongelmat jäävät varjoon eivätkä kiinnosta. Esimerkiksi se, että valkohäntäpeurat ovat syöneet saaripalstaltani kenttäkerroksen täysin tyhjäksi, ei kiinnostanut yhtään. Mitään ”monimuotoisuutta” ei enää ole. Se laajeneva ongelma ei aiheuttanut minkäänlaista kiinnostusta.

Puunhalaaja: ”Miten sinä Gla toimit, jos tiedät metsässäsi olevan ryppään ikivanhoja haapoja ja näet papanaröykkiöitä niiden juurella? Kohde ei ole viranomaisten tiedossa. Koetko jatkavasi hyvää metsänhoitoa pistämällä puut nurin?”

Kysymys on siihen sävyyn asetettu, ettei oikein kiinnostaisi vastata. Saman sävyisen keskustelun kävin, kun palkkatyössäni soitin ely-keskuksen ympärstöpuolen asioiden hoitajalle. Oli titteliltään oikein ylitarkastaja, mutta keskustelun sävystä huolimatta sain asiani hoidettua. Kaikesta päätellen kaverin pettymykseksi.

Jatkan hyvää metsänhoitoa, jonka tuloksena talousmetsään on muodostunut liito-oravan hyväksymä elinympäristö. Mutta koska tuohonkaan saakka en siihen ole ympäristöviranomaisia tarvinnut, en tarvitse jatkossakaan.

Minulla on järeitä haaparöykkiöitä, koska niitä en ole kaatanut. Joitain olen ottanut välistä pois, jotta saavat järeytyä entistä paremmin ja nuorempien puiden harvennusten yhteydessä säästänyt sopivia haapoja kuusikoissa ja koivikoissa. Näistä haavoista kasvaa tulevaisuuden järeitä yksilöitä. Ellei hirvielukat kalua runkoja ennenaikaisiksi lahopuiksi, kuten varsin monen kohtalona on ollut. Mutta sehän ei ketään kiinnosta.