Tuskin motokaan on vielä vaivaan havahtunut. Sehän havuttaa eteensä koko ajan. Mutta ajokone on puhkonut sitten hennon kuntan mennen tullen pohjakivennäiseen ja saanut urat aikaan. Onko tuossa kohtaa enää mitään tehtävissä, no ei. Vahinko on sattunut ja sen ennakointi olisi vaatinut asiaan paikan päällä perehtymistä. Sellaista ei tehdä ja siksi näitä tulee. Jos edes maanomistaja ei ottanut vinkistä vaaria onko edes korvausasioista kovin relevanttia olla vääntämässä?

Keskeisin ongelma on ,että leimikolla ei käydä ajoissa. Monesti ennakkoraivauskin tehdään vasta nipinnapin ennen hakkuuta ja silloinkin vähän miten sattuu. Sen jälkeen jalkamiehellä ei olekaan enää asiaa palstalle risujen sekaan maastoa arvioimaan. Ongelmapaikat ovat risumaton peitossa. Motolla mennään ,mistä hyvältä näyttää ja homma saattaa onnistua ihan hyvin. Ajokone saapuu palstalle jo moton ollessa seuraavalla työmaalla ,joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää yrittää vain ajaa ne puut ,jotka on levällään. Jos kelirikko painaa päälle ja tiet ovat tulossa painorajoituksen piiriin ,kalikat kerätään keinoja kaihtamatta. Esim. tukkia ei jätetä sinistymään.

Aikanaan hoidetussa metsässä moni asia voidaan hoitaa paremmin. Kun on riittävästi näkyvyyttä ympäristöön eikä maan pintaa peitä risumato, voi korjuukelpoisuuden ja maan kantavuuden todeta vähällä vaivalla. Tämä ei kuitenkaan ole motokuskin ensisijainen tehtävä, vaan niiden ,jotka käyvät palstalla ennen konemiehiä. Satatsien vahinko on jo syntynyt ,jos kone viedään palstalle väärään aikaan ja homma joudutaan keskeyttämään.

Yksi ongelmia aiheuttava tilanne on ,että ensiharvennus osoittautuukin ylispuukohteeksi. Tästä ei hakkuuohjeissa useinkaan nää mitään viitteitä. Jos kohteelle viedään pieni harvennuskone tai hakkuukone pienellä kouralla ,on vaurioita luvassa varmasti. Isojen puiden käsittely pienemmän puuston seassa vaatii järeämmät vehkeet. Tämä monilta pieniä koneita suosivilta valitettavan usein unohtuu.  Kohteesta on saatava riittävästi tietoa oikeita valintoja varten.

Kesäkorjuukelpoinen palsta muuttuu talvikorjuukelpoiseksi, kun sulan maan aikaan sataa vettä tarpeeksi paljon.  Silloin painavalla ajokoneella ajelu voi tulla kalliiksi metsän pilalle menon takia.

Tuon keskusteluun vielä yhden osapuolen. Teollisuuden. Nykyään teollisuuden puuvarannot ovat mahdollisimman pienet. Varannot pyritään pitämään pystypuissa niin kauan kuin suinkin. Kun valmistelen leimikoita korjuukuntoon niin emsimmäiset kysymykset ovat milloin voi korjata ja minkälaista puuta siellä on. Varsinkin kuusikuidusta ja myös kuusitukista saattaa yllätävänkin nopeasti tulla tarvetta teollisuudelle. Silloin aletaan kyselemään mistä puuta otetaan. Voidaanko talvikohteita siirtää kesäkohteiksi ja kesäkohteita kelirikkokohteiksi.

Tässä vaiheessa sillä toimihenkilölläkin on sitten paineet hankkia sitä puutavaraa jostain. Jos toimihenkilö päättää päästää moton metsään maanomistajan suostumuksella niin puut tuodaan poikkeuksetta aina myös laaniin. Jälki nähdään sitten sen jälkeen. Usein moto on useita päiviä edellä ajokonetta joka lopullisesti sen kantavuuden mittaa.

Kuka on tästä korjuujäljestä sitten vastuussa. Minusta kaikki jotka siellä metsässä puuhaavat. Niin teollisuus, toimihenkilöt, metsänomistajat kuin yrittäjät kuskeineen. Yhden tahon syyllistäminen ei ole oikein.

Yhtiö toimittaa sitä ,mitä tilataan. Ei ole kyse sen ihmeellisemmästä asiasta. Vain nopeat toimittajat pysyvät kilpailussa mukana. Se ,että leimikon  todellinen tila poikkeaa  metsäsunnitelmien tiedoista, on tuskin yhtiön vika. Niillä tiedoilla mennään ,jotka on käytössä.