Ehkä tästä luontaisen kuusentaimikon lahoherkkyydestä on käyty juurikääpäasiaan liittyen keskustelua, mutta en ole sitä noteerannut. Totta kai se lahoherkkyys on ollut ainakin joidenkin tutkijoiden tiedossa, koska Metla on asiaa tutkinut.

Jatkuvasta kasvatuksesta on aikanaan käyty varsin vilkasta keskustelua. Siinä yhteydessähän asiasta olisi pitänyt keskustella ja tuoda riskit esiin. En muista näin käyneen.

Olin mm kerran kuulemassa Sauli Valkosen esitystä eräässä tilaisuudessa Helsingin Yliopistolla. Hän selvitti kyllä ansiokkaasti erilaisia jk:n kannattavuudesta tehtyjä pohjoismaisia tutkimuksia. Kyllä tavallinen metsänomistaja olisi varmasti mielellään halunnut tietää senkin, millaisia riskejä nimenomaan jk:ssa juurikääpään liittyy. Samaan aihepiiriin liittyen ihmetyttää sekin, että mahdolliset kasvatuskokeilut taidetaan tehdä Itä-Suomessa, jossa ongelmaa ei niinkään ole.

Vielä kerran se, että onko joku lukenut sen paljon mainostetun jk:n oppaan. Mitä siellä asiasta sanotaan. Vaiko ei mitään.

Kuten edellä kerrottu esimerkki todistaa, niin on jk:n osalla kyseessä on tosi merkittävät riskit. Järkyttävää, että sitä kuitenkin täysin ”pokkana” eräiden tohtoreiden ja professorien toimesta väitetään kannattavaksi. Samoin uusi metsälaki on säädetty väärin perustein, koska pienaukkoihin ei tarvitse istutustaimia.

Timppa: ”Ehkä tästä luontaisen kuusentaimikon lahoherkkyydestä on käyty juurikääpäasiaan liittyen keskustelua, mutta en ole sitä noteerannut.”

Ketjussa ”Juurikäävän vaivaaman kuvion käsittely” aihetta on käsitelty. Kannattaa lukaista läpi.

Timppa: ”Vielä kerran se, että onko joku lukenut sen paljon mainostetun jk:n oppaan. Mitä siellä asiasta sanotaan. Vaiko ei mitään.”

Juurikäävälle on kirjassa omistettu ihan oma kappaleensa. Mutta kuten kirjassa yleensäkin, tässäkin kohdassa päällimmäiseksi jää tunne siitä, että kirjoittajien tavoitteena on asian puolueettoman käsittelyn sijaan osoittaa jk jaksollista paremmaksi menetelmäksi. Pukkala, joka kirjoitti Metsätieteelliseen aikakauslehteen varsin asiallisen artikkelin juurikäävästä, on yksi jk-kirjan kirjoittajista, joten tiedon puutteesta ei ole kyse. Juurikääpää käsitellään teoreettisella tasolla hyvin, mutta johtopäätökset menee mielestäni vikaan juuri em. syistä johtuen. Aiheesta todetaan seuraavasti: ”Ongelman suhteen erirakenteisen metsän hakkuu ei juuri eroa tasarakenteisen metsän harvennushakkuusta. Näin ollen tasaikäismetsätaloutta ei voi puolustaa juurikäävän torjunnalla.”

Tuo pitää paikkaansa, jos sivuutetaan se, että alikasvos on herkempää saada tartunta kuin istutustaimi. Eroa menetelmien välille ei siis saada, kun jätetään uudistamisen erot huomioimatta.

Asiaa perustellaan myös sillä, että jk-hakkuussa on vähemmän tartunnalle altista kantopintaa korjattua kuutiometriä kohti kuin tasarakenteisen harvennuksessa ja että lahon kannon ympäriltä pitää hakata kuuset pois. Miten tuo seikka käytännössä hallitaan esim. silloin, kun lahoa löytyy ulottuvuuden äärirajoilta, sitä ei kerrota.

Pahoin saastuneen alueen hoidosta todetaan myös, että se pitää uudistaa lehtipuulle. Tällöin joudutaan jk-menetelmässä pienaukkohakkuuseen, mikä on tunnetusti surkea ratkaisu. Hupaisaa on se, että vaikka eroa ei menetelmien välillä pitänyt olla, aukko kuitenkin neuvotaan tekemään.

Lukaisin sen ketjun läpi.
Jotain johtopäätöksiä:
-Ennustaminen vaikeaa, koska Ruotsissa tehty havaintoja (Mikko Riikilän muistikuva), joiden mukaan aiempi esiintyminen ei ennusta tulevaa kehitystä. Tosin Tuula Piri on uskaltanut ennustaa.
-Kantokäsittelyjen vaikutus ei ole ole ainakaan 100 %:nen
-Sekapuusto ei auta
-Hyvät taimet ja tehokas harvennus lienevät paras lääke.

Ihmetyttää tuo Pukkalan tapa jättää ”mainoskirjassa” oleellinen asiaan vaikuttava seikka kertomatta. Luulisi, ettei tutkijalla olisi kanttia tuollaiseen. Näyttää kyllä olevan.

Minäkin olen jätättänyt joskus mäntymetsään syntynyttä ja avohakkuussa säästynyttä kuusialikasvustoa kasvamaan. En jätä enää.