Viimeisessä Metsälehti Makasiinissa ihmeteltiin sitä, että tilastojen mukaan on ryhdytty harjoittamaan jatkuvaa kasvatusta karuissa männiköissä. Meillä on eräs tuontyyppinen kallioinen mäenpäällys, jonka käsittelyä olin jo aiemmin harkinnut toteuttavaksi suojuspuuhakkuulla, jota voinee pitää jonkin tyyppisenä jk:na.

Puusto on ikäluokaltaan 100-vuotiasta puhdasta männikköä. Jonkin verran tukkikokoa, mutta aika paljon vain kuitupuuta. Paikoin avokalliota, paikoin suopainenteita ja välissä sitten maatakin. Runkoja ehkä luokkaa 400 kpl/ha, mutta em syistä epätasaisesti jakautuneina.

Mietin systeemiä, jossa tukit hakattaisiin pääsääntöisesti pois. Parhaita kuitupuita säästettäisiin luokkaa 150-200 kpl/ha. Odotetaan kahta asiaa. Siis, että ne kuitupuut järeytyvät tukeiksi ja että puusto on niin harva, että mänty uudistuu luontaisesti. Riskinä tietysti tuulituhot.

Aluelle on joihinkin aukkopaikkoihin syntynyt luontaista taimikkoa, mutta sen kehitys on hiippunut kaiketi niiden isompien puiden kilpailun vuoksi. Yksi aikaisempi kokemus on kohteesta, joka oli harvnnettu tuohon tiheyteen. Siihen syntyi paikoin ihan kelvollinen taimikko parissa kymmenessä vuodessa vaikka hirvet ja hakkuu vioittikin.

Onko näkemyksiä tai kokemuksia?