Jatkuva kasvatus käytännössä.

Auttaa mitä auttaa, sillä varjostuksen ja lumen ja heinittymisen ongelmat ovat kaikkien tiedossa. Jotkut eivät vaan tunnusta.

Ihmetyttää vasta nyt Jojon suunnan muutos.

Mikä suunnan muutos? Jovain pyörii ympyrää jossa ei ole suuntaa. Tai voi olla, mutta kirjoituksista suunta ei selviä, kun ihan kaikki käy. Samassa metsikössä voidaan tehdä kaikkea yhtä aikaa. Perkon linja on selkeämpi: ei avohakkuita, vaan kasvatetaan muutamaa puuta kerrallaan mutta tehokkaasti.

*

Sirpa Pietikäinen tuli valituksi Marttaliiton puheenjohtajaksi. Kuinkas sitten kävikään?

http://www.martat.fi/ajankohtaista/martat-ja-wwf-suomi-rohkaisevat-metsanomistajia-luopumaan-avohakkuista/

Kirjoitus on osin oikeaa asiaa ja osin kiistanalaista, kuten tämä:

Metsän jatkuva kasvatus vähentää vesistöihin päätyvää kuormitusta, kun vältytään laajoilta avohakkuilta ja maanmuokkaukselta. Metsään jäävä puusto ja puiden juuret sitovat maaperän kiintoainesta, humusta ja ravinteita, eivätkä ne pääse huuhtoutumaan puroihin, jokiin, järviin ja lopulta Itämereen saakka. Näin voidaan elvyttää Suomen vesistöjen tilaa. Vesistöt ovat tummuneet ja rehevöityneet myös suurelta osin avohakkuisiin perustuvan metsätalouden seurauksena.

”Jatkuvan kasvatuksen valtavirtaistuminen muuttaisi jokaisen suomalaisen arkista luontokokemusta. Maisemassa kauaskin näkyvät laajat avohakkuut vähenisivät ja mökkirantojen uimavedet kirkastuisivat”, sanoo WWF Suomen johtava metsäasiantuntija Mai Suominen.

Avohakkuuton metsätalous auttaa myös torjumaan ja hillitsemään ilmastonmuutosta, sillä se säilyttää maaperän hiilivaraston, kun suurin osa metsän puista jää kasvamaan, eikä maaperää tarvitse muokata. Näin maaperän hiili ei karkaa ilmakehään. Maaperän hiilivarasto muodostuu paitsi puiden juurista, myös juuriston kanssa symbioosissa elävästä sienirihmastosta sekä maaperäeliöstöstä. Maaperän hiilinielujen säilyminen auttaa osaltaan Suomea pääsemään ilmastotavoitteisiin.

*

Vesistövaikutus eli vesistöjen osittainen kirkastuminen voi pitää paikkansa turvemaiden ojitusalueiden osalta. Jos jk:lla saadaan pohjaveden pinta ylemmäksi ja turpeen hajoamista hillittyä, vesistöpäästöt voivat alentua, vaikka turvemaan läpi kulkeva sadevesi tummuu aina jonkin verran (luonnonkuormitus).

Maaperän hiilivarastossa sama juttu, korkeampi pohjavesi turvemailla voi auttaa. On kuitenkin epäselvää mikä on kokonaisvaikutus kun sovelletaan jk:ta turvemaalla ja puusto kasvaa sen myötä vähemmän. Entä mikä on kokonaistase kun yhtälöön lisätään tuhkalannoitus?

Kivennäismaiden osalta vaikuttaa toistaiseksi siltä, että jaksollinen avohakkuutalous on hiilitaseen kannalta parempi vaihtoehto. Ravinnehuuhtoumat ovat yleensä pienet, kun aukkojen koko on pieni ja maanmuokkausmenetelmät paljastavat entistä vähemmän maata (mätästys).

Jovainin kirjoitukset ovat olleetkaikkea muuta kuin johdonmukaisia. Tai sitten en ymmärrä pätkääkään lukemaani tekstiä.

”Suuntaan, kaikki käy samassa metsässä”. On ollut metsänhoidossa ajankohta ennen jk sulkua, jolloin samassa metsässä toteutettiin molempiin hoitomuotoihin soveltuvaa metsänhoitoa ja se ei ollut ongelma siihen aikaan. Ongelma siitä on tullut sen jälkeen, kun jatkuva kasvatus eriytettiin muusta metsänhoidosta. Kieltämättä on myös myönteistä kerrottavaa tavasta, miten peitteistä metsänhoitoa voidaan viedä eteenpäin.

Vain yhtä hyvää metsänhoidossa (jaksottainen), voidaan jo vaihtoehdottomana metsänhoitona pitää. Pantamittaus (lustoseuranta) on hyvä apuväline myös jaksottaisen metsänhoidon seurannassa.