Halusin vaan todeta, että tuolla aiemmin oli luonnehdittu huonosti tai puutteellisesti hoidettuja jaksollisen kasvatuksen metsiä jatkuvan kasvatuksen metsinä ja sitä, että myöskään hoidetut jatkuvan kasvatuksen metsät eivät ole säippämetsiä, riukuuntuneita tai muuten pilalle hakattuja tai kasvatettuja. Että ajallaan hoidetusta se on, oli jaksollinen tai jatkuva ja että etunsa on molemmilla, ei voida sulkea kumpaakaan pois. Yleensä hoidetut metsät eivät ole tuholle alttiita ja että kokemukset jatkuvasta kasvatuksesta ovat vähäisemmät.

Jatkuvasta kasvatuksesta on suomessakin vankkaa näyttöä ajalta, jolloin metsiä hoidettiin määrämittahakkuilla. Toki koskemattoman metsä määrämittahakkuu tuotti mainion kertymän kukkaroon, eikä metsästä voinut vielä sanoa, että sittä olisi rajusti hakattu. Toista vastaavaa tehtäessä pitikin jo minimimittoja reippaasti laskea, koska parikymmentäkään vuotta ei ehtinyt kasvattaa sen metsän valtapuita suuressa määrin samoihin mittoihin, kuin ensimmäinen kierros.

Runkoluku hakkuun jälkeen pysyi vielä riittävänä, mutta pienaukkoja jo syntyi.

Seuraava sukupolvi päätti seurata isien jälkiä ja möi tukkipuuta kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Järeys ja laatu putosivat, samoin hinta. Uudet elinkelpoiset puut olivat poikkeuksetta kuusia.

Kun metsä harsittiin nelöjännen kerran, kenttäkerrosta peitti paksu karhunsammal, joka esti uusien taimien syntymisen, eli metsä oli ”Maho”.

Avuksi tuli metsälaki, joka määräsi hävityshakkuun jälkeen uudistushakkuun, joka täytyy uudistaa viljelemällä.

Nyt vaan nerokkaat metsänomistajat heittelevät kapuloita rattaisiin jättämällä nuoret metsät hoitamatta, koska KEMERA:stakaan ei jää isännän taskuun kuin puolet, jos sen teettää ammattimetsurilla nälkäpalkalla.

Jatkuva harsinta on taitolaji, jota eivät kaikki hallitse, eikä siihen taida olla päteviä oppaitakaan. Nykyään on käytössä yläharvennus, joka on jotain muuta kuin jatkuva kasvatus. Yläharvennus voidaan tehdä vain kerran puusukupolven aikana ja sen jälkeen metsän pitää olla hyvässä tuottokunnossa.

Ajoitus, ajoitus ja ajoitus. Se ratkaisee miten metsätaloudessa onnistuu. Myöhässä ja/tai liian lievinä tehdyt taimikonhoidot ja niiden jälkeen myöhässä tehdyt harvennukset aivan varmasti altistavat lumituhoille. Joskus osuu niitäkin kelejä, että tuhoja tulee vaikka kaikki olisi tehty viimeisen päälle ”oikein”.

JK:n kannattajat eivät lisävaltapuiden tuhoutumisesta murhetta kanna. Nimittäin JK metsässä on aina runsaasti uutta tukkipuustoa nousemassa, eikös niin? Ja jos korko huomioidaan, niin eihän se seuraavaksi, eli 15 vuoden päästä hakkuuseen menevien puiden tuhoutuminen ole nykyarvoltaan kuin muutaman kymmenen euron vahinko. Ei sitä kannata surra.

Jovain kirjoittaa varmaan ihan oikein, että mikäli JK:ta on harjoitettu nykyoppinsa mukaisesti ja pitkään, niin metsä kestää tuhoja siinä missä jaksollinenkin. No näistä ei kuitenkaan ole paljon kokemuksia. Jos taantumuksellinen jaksollinen kasvattaja esittää jonkin konkreettisen esimerkin epäonnistuneesta JK:stä niin JK-uskoiset rientävät toteamaan, että eihän juuri kyseinen metsä ole ollenkaan oikeaoppisesti JK:lla käsitelty.

Jos lähdetään Huijari-Lähteen menetelmiin, eli istutellaan taimia noihin pienaukkoihin, niin siinäkin puun kasvuhalut ovat yleensä kehnommat kuin puhdasoppisessa jaksollisessa kasvatuksessa.

Totuus on kuitenkin se, että jatkuvn harsinnan ansiosta metsä on jatkuvasti vajaatuottoinen ja jokainen ymmärtää varmasti sen, millainen loppusaldo sillä saadaan syntymään. Kunnollista, laadukasta tukkipuuta sieltä ei enää alkukiiman jälkeen saa.

Pienaukko on ainoa keino mahdollistaa pioneeri- ja valopuulajien uudistuminen.  Valitettavasti pienaukko ei kuitenkaan sovi metsätalouteen, mutta ilman pienaukkoa jk-opit olisivat käytännön lisäksi teoriassakin samalla tasolla kettutyttöideologian kanssa eli menetelmän markkinoinnin kannalta pienaukkoja on pakko neuvoa tekemään. Näin menetelmä on saatu toimimaan teoriassa.