Ammatikseen päivän metsässä tekevälle nuotion ymmärrän mutta tällainen harrastepakertaja laittaa hommaan sopivan vauhdin ja kun jakso loppuu ja vaatteet märät niin nopeasti kotiin ja vaatteet pannuhuoneeseen kuivumaan. Silleen välttää turhan vilustumisen kun pysyy lämpö kuitenkin iholla jonkinmoisena.

Eepä kun urakalla hakattiin ennen niin keli kun keli aekamme tehtiin ja lähettiin kotio ,ee värjötelty nuotijolla.

Kyllä ne entisajan metsurit ovat tulistelleet, siihen aikaan on metsissä ollut hyviä honkia. Vielä 50-luvulla on ollut Suomessa talvisin lähes 40 asteen pakkasia eikä mitään pakkasrajoja ole ollut, kun töitä on tehty.  Eväät on joutunut metsässä nuotiolla sulattamaan. Työ on ollut paljon kovempaa kuin nykyisin, kun metsässa on puut parkattu ja pokasahalla katkottu, sitä voi jokainen kokeilla parkkaamlla jäistä kuusipölliä pantaveitsellä.

Hiukan aneemista touhua, jos ei koskaan makkaranpaistoon olisi aikaa metsätöissä, lähtee vaikka vartin myöhemmin pois. Kun  autonperällä on kuivia puita tulen sytyttäminen ei pahemmin taukoa pidennä, maasturilla kuitenkin pääsee jokaisen palstan viereen, kun on tiet teettänyt.

Jos ja kun oli useampi metsuri samalla palstalla ja välimatkat olivat lähinnä turvattomia, oli tapana, että pidettiin yhteistä tulta. Tulen hoitaja oli yleensä aina se ”vähätöisin” metsuri taikka hänelläkin saattoi olla ”vänkäri”, jolloin he kaksistaan saivat aikaan melkein yhtä paljon kuin muut yksistään.

Heti aamusta alkoi nuotio savuttamaan ja paloi koko päivän. Kestovalkean sai aikaan, varsinkin kovilla pakkasilla, koivupölleillä, jotka olivat tanakasti jäässä. Koivu kuivuu aika nopeasti ja palaa vaatimattomalla liekillä mutta kuumilla hiilillä. ”Savu” on lähes täysin vesihöyryä, joka pakkasella putoaa nopeasti maahan.

Kun nuotiossa oli runsaahkosti parikymmentäkin senttiä paksuja pöllejä, ne kytivät myös yön yli, joten seuraavana aamuna hieman kohennettuna alkoivat liekit lepattaa ja harmaan tuhkan alta paljastui täydellinen hiillos.

Jos nuotio tehdään kotoa kannetuilla puilla, on kyse täydellisestä uusavuttomuudesta, jonka osoittajalla ei ole metsässä juurikaan osoittaa työnsä tuloksia. Luultavasti nuo klapitkin on tehnyt joku toinen.

Makkaranpaistonuotion pitäisi olla juuri pitkään palanut, hiillostunut, lehtipuunuotion loppulämpöä antava, joka antaa puhtaan ja kuuman lämmön, eikä makkara nokeennu ja savutu.

Hirviporukan tulet on hieman eri juttu, kun tulipaikkoja ei kovin usein tehdä iskemättömään kohtaan.

Metsäautotien varressa on käytännössä irti revittyjä kantoja, joihin saa valkean ilman bensiiniäkin. Bensiinillä mustutetun makkaran ”lisäaineiden” vaikutus näkyy kyllä Tollon jutuissa.

Kuusen alaoksista (kuivista) tekee tulet niin äkkiä, että Tollompi istuu vielä siirtymätaipaleella klapipussinsa päällä huilaamassa, kun nuotio on syttynyt. Samoin männikön tervasrosopuista valkean varsin nopeasti, varsinkin kun sahaa pitkin puuta hieman, on sellainen lastukasa, että sillä saisi jo Tollompikin tulen syttymään.

Ymmärrän kyllä, että kun saha ei toimi, eikä terä leikkaa, ei puusta saa edes lastua, siksi Tollon pitääkin ottaa metallinen astia, jossa voi polttaa bensiininuotiota, siinä saa aromikkaita makkaroita, varsinkin kun kastelee makkaraa välillä bensiinin ja teräketjuöljyn sekoituksella. Siinä ei sinappia tarvita.