Makasiinissa 3/21 oli juttu helsinkiläisen toimittajan näkemyksistä metsästä. Minusta se oli erinomainen katsaus ihmisen sielunmaisemaan.

Toimittajan isoisä on tilan aikoinaan hankkinut, raivannut sinne kotipaikan, isäkin on tottunut metsätöihin, mutta tämän lapselle eli jutussa esiintyvälle helsinkiläiselle toimittajalle metsä on jäänyt etäiseksi asiaksi. Ilmeisesti kiinnostus kotona asuessaan on ollut jossain muualla kuin osallistua metsänhoitoon, eikä aihe ole ennen perinnönjakoa tullut ajankohtaiseksi. Hienoa sinänsä, että toimittaja näkee tässä kytköksen yhteiskunnalliseen ilmiöön ja sen takia alkoi tutustua metsän omistamiseen liittyvien asioiden lisäksi tähän ilmiöön.

Metsäsuhteen heikkoudesta huolimatta niin toimittajalla, kuin luultavasti useimmilla muillakin suomalaisilla on mielipide metsistä ja niiden hoidosta. Tekihän Annukka Valkeapää Helsingin yliopistossa gradun kansalaisten käsityksistä metsistä ja metsäpolitiikasta, jossa ilmeni kiinnostavia, joskaan tätä taustaa vasten ei kovin yllättäviä asioita. Toimittajankin käsitys metsistä perustuu ulkoiluun Nuuksiossa ja Sipoonkorvessa, ei kahden edeltävän sukupolven työnteon merkitykseen.

Pitkän prosessin jälkeen syntyi päätös, jossa tilalla luovutaan metsätalouden harjoittamisesta ja metsät saavat olla tai kuten toimittaja sanoo, levätä. Tätä päätöstä muiden täytyy kunnioittaa. Itse kuitenkin haluan kyseenalaistaa perusteita päätöksen teolle.

Tila on siis tarjonnut elinkeinon nykyistä omistajaa edeltäville kahdelle sukupolvelle. Kolmas sukupolvi eli metsän nykyinen omistaja on saanut yhteiskunnan varoilla hankittua korkea-asteen tutkinnon ja nykyisen työpaikankin toiminta rahoitetaan verovaroilla. Luettuaan palkitun kirjan Metsä meidän jälkeen on omistajalle muodostunut mielipide, jonka mukaan hän ei metsän tarjoamia tuloja tarvitse ja metsä saa ”levätä”.

Vaikka jokaisella on oikeus tehdä metsilleen melkein mitä tahansa, tämä yhtälö saa minut surulliseksi. Toimittaja ei metsiään tarvitse, koska velkaantuvan valtion verorahat ja siten myös hänen palkkansa ja muutkin työnantajan kulut tippuu taivaasta. Minusta päätös kuvaa äärimmäistä itsekkyyttä, jollaisella asenteella tämä yhteiskunta ei tule selviytymään. Toimittaja väittää olevansa kiitollinen isän ja isoisän työstä, mutta mielestäni ei ymmärrä, mitä kiitollisuus tarkoittaa. Päätöksellään hän mitätöi kahden sukupolven työn merkityksen. Hän myöskään ei huomioi oman lapsen asemaa. Elämän pitäisi jatkua, aivan kuten tähänkin saakka.

Koska metsät käsitetään kansallisomaisuutena, minulla on oikeus vaatia kyseistä omistajaa jatkamaan edeltävien sukupolvien harjoittamaa metsätaloutta. Sama oikeus on metsän omistajan lapsella, joka tarvitsee monen vuoden ajan mm. yhteiskunnan kustantamaa koulutusta ja terveydenhuoltoa ennen pääsyään työelämään.

Usein puhutaan pankeissa makaavan laiskan rahan aiheuttamista taloudellisista tappioista. Mielestäni suhtautumisessa metsään on kyse täysin samasta asiasta. Ellei halua harjoittaa metsätaloutta, kansallisomaisuus-ajattelumallin mukaan metsille pitäisi asettaa suojelumetsän status. Silloin metsä osallistuisi yhteiskunnan toimintaan, koska suojelulle asetetaan samanlaisia tavoitteita kuin taloudelliselle toiminnalle. Saman lehden kolumnissa Annika Kangas avasi hienosti tämän asian merkitystä. Kyseessä on sen mittakaavan asiat, ettei yhteiskunta vapaamatkustajia tarvitse.