Jos kaipaillaan hirsirakennuksia, jotka ilman kemiallisia suojauksia ovat kovaa puuta vielä useamman sadan vuoden kuluttua, niin esim männnyn pitää kasvaa VT:llä tai karummalla ja ensimmäisen 25 vuoden vuosirenkaan pitäisi mahtua kahden euron kolikon alle.

Niillä eväillä männyn tyvitukki alkaa kehittyä sellaiseksi, että sen ytimen tienoilla on puolen sentin kuivia oksan tyviä, mutta pintapuu on oksatonta ja tiivistä. Paksuuskasvu koko tyvitukin matkalla on sen katajanavan jälkeen max 4 mm /v, sellainen mänty on laatupuuta, eikä sen sydänpuun ympärillä ole satavuotiaana kuin sentti vaaleaa puuta.

Katkera totuus kuitenkin on, että sellaisen puun kasvatus ei lyö leiville.

Puisissa rakennuksissa kuitenkin perusasia on, että katto ja  perustukset ovat kunnossa, eikä puu, vaikka miten hyvää olisikin, pääse läpikotaisin kostumaan ja lahoamaan. Vaikka monet ovat sitä mieltä, että ennen vanhaan osattiin rakentaa hirrestä ja puu oli hyvää, niin ehkä 99 % rakennuksista on lahonnut sijoilleen tai purettu kelvottomina rötisköinä pois.

Puun lahonkeston merkitys korostuu niissä kohteissa, missä kastumista ei voida rakenteellisesti täysin välttää, kuten räystään otsalaudat ja ikkunan puitteet. Ja näissäkin lahonkesto tulee merkitykselliseksi vasta sitten, kun mahdollinen pintakäsittely on rapistunut, eli huoltomaalaus laiminlyöty. Kai niitä sata tai viisikymmentä vuotta vanhoja ikkunanpokia oltaisiin huollettu ja huollettaisiin, jos se nähtäisiin järkeväksi. Tahtoo vaan olla niin, että 1970-luvulla 150 vuotta aiemmin alkunsa saaneesta puusta tehdyt karmit ja pokat ovat kokonaisuutena niin vetoisat ja huoltomaalaus työläs, että järkevämpää vaihtaa koko ikkunat, jos ja kun historiallisia arvoja ei liiemmin ole.

Itse harrastan rakentamista paitsi leipätyönä metsätalousyrittäjyyden ohella, myös nikkarointia harrastuksena. Hienompaa on tehdä tiheäsyisestä männystä kuin nopeakasvuisesta puusta. Valitettavasti iso osa hyvästäkin puusta tuntuu menevän sellaisiin kohteisiin, joissa huonompikin välttäisi.

Kun säästöpuiksi on omilla mailla tapana ollut jättää ensisijaisesti komeita, pitkälatvuksisia mäntyjä, ovat ne avohakkuun jälkeen ottaneet melkoisiakin tuottavuusloikkia kasvussaan. Viime aikoina olen enenevässä määrin ryhtynyt niitä jättämään, erityisesti teiden varsille, mahdollisia tulevia käyttötarpeita silmällä pitäen. Hivenen epäselvää toki on, että jos sertifioinnin vaatimukseen nähden jätän tuplamäärän puita pystyyn aukolle aikeissa ottaa puolet myöhemmin nikkarointipuiksi, niin ei kai niitä vaan tulkita pysyvästi pystyssä pidettäviksi? Kai siihen joku neuvotteluratkaisu tarvittaessa löytyy, eihän niistä väkevistä petäjistä toukille ole apetta satoihin vuosiin.

Jos kuusi olisi kasvanut tasaista tahtia 3 mm + 3 mm eli 0,6 cm vuodessa, sen läpimitta olisi 60-vuotiaana 36 cm. Tämä ei ole höttöpuuta.

Ilman niitä välillä tulleita pienempiä 3 mm luoston kasvuja on melko vaikea päästä, kun harvennuksiakin pitää kuitenkin tehdä. Ne johtuu yleensä kasvureaktion viivästymisestä harvennusten jälkeen.

Harvennuksessa tulee aina hieman kasvutappiota, mutta ne on pakko tehdä, jotta puuston latvus eli yhteyttämiskoneisto ei pienene liikaa. Toinen vaihtoehto on istuttaa suoraan päätehakkuutiheyteen, mutta siinä on suurehko vaara saada höttöpuuta. Välissä voi kasvattaa luontaisia täydennyspuita, jotka poistetaan niiden toimitettua tehtävänsä eli varjostettua kasvatettavia puita. Lustojen tasaisuuden kannalta ihanne olisi ehkä: useampia lievempiä harvennuksia joista varttuneen metsän harvennukset yläharvennuspainotteisia ja aina laadun huomioivia. Tämä edellyttää havumetsissä juurikääpävapaata metsää.