Hirvimerkin saaminen on kohtuuttoman helppo tehtävä. Eihän se ole kuin aseen kohdistuksen tarkistus. Pitäisi mennä taas siihen vanhaan niin alkaisi vanhat ukot putoamaan kelkasta.

Jos hirvikoe olisi vähänkään vaikeampi, puolet hirvenmetsästäjistä karsiutuisi kokonaan pois. Hirvikoe joutaisikin lopettaa, koska se vähentää metsästäjiä.

Hirvimerkki saakin olla vain aseen kohdistustilaisuus. 23 senttiä on hyvinkin hirven vitaali-alueella, siihen rinkulaan osuminen kaataa varmasti hirven. Helppoa tai ei, mutta uusintoja tulee paljon ja monella merkki ammuttaa koko syksyn ja aina joiltakin jää kokonaan saamatta. Vanhan merkin suorituksessa on se vika, että hirvi tulee metsässä äärimmäisen harvoin juuri 90 asteen kulmassa ampujaan, juuri sitä vauhtia kuin radalla ja tasan merkinampuma matkalla. Porukassani oli aikoinaan, vanhan merkin aikaan, passimies, jonka alitajuntaan oli iskostunut lähtemättömästi merkinammunnassa opittu ennakko. Hän otti sanojensa mukaan aina ennakkoa ”parrankärkeen” , ampumamatkasta ja hirven vauhdista huolimatta. Sen verran hirvihorkkaa oli, että ei kyennyt sen kummemmin arvioimaan ampumatilannetta. Viiden selvästi edestä ohi menneen yrityksen jälkeen hän pisti aseen pysyvästi naulaan. Hirven ampumisessa tarvitaan muutakin kuin osata ampua tasaista vauhtia etenevään pahvihirveen lähes metrikseen rinkulaan. Niitäkin hirvimiehiä olen tavannut jotka radalla ampuvat ysiä ja kymppiä liikkuvaan tauluun, mutta kun passissa näkevätkään hirven, puheesta ei tahdo saada selvää puoleen tuntiin. Olen ampunut pitkästi yli sata hirveä, niistä suurimman osan seisontaan, yhtäkään en niin optimi vauhtiin ja hyvään kulmaan kuin ratahirvi etenee. Varmasti vanha koe tuottaisi minullekkin jo vaikeuksia vaikka se neljäkymmentä vuotta sitten oli pelkkä käynnin vaiva. Tuskin sitä ensimmäisellä kerralla läpi saisin. Mutta ainakin viime syksynä oikea hirvi kippasi vielä nöyrästi viisi kertaa.

Hirvipassissa ovat nyt muotia erilaiset istuimet ja reppujakkarat sekä ampumatuet kolmijalkaisesta yksijalkaiseen. Mainoksia ja toimitusten testaamia tukia on erälehdet tulvillaan. Ja hyvä niin, ei kannata tehdä yksinkertaisesta asiasta ehdontahdoin liian vaikeaa. Uimahypyissä on suorituksilla vaikeusastekertoimet, ei niitä hirvipassissa tarvita.

En ole enää vuosikymmeniin kiekkoja ampunut. Poikasena ei ollut 100 laukausta illassa mikään ihme. No, kokeilin hiekkamontulla pari syksyä sitten yhtä kirkkoa. Pojanpoika heitti käsilingolla kiekon. Jostain syystä pojan naama oli hämmästynyt, kun kiekko pölähti murusiksi. Kuului vain pitkä hämmästynyt huokaisu: ”Papppaaa”. Ei varmaan pääsisi metsästystrapissa ( epäilen, että suorittavan laji) täydellisiin kerroksiin kuten tuolloin. Niimpä en ole ampunut lentävää riistalintua enää vuosikausiin. Olen sitä mieltä, että kun varmistin on työnnetty eteen, siinä vaiheessa ampumapäätös on tehty ja riistalle ei enää silloin saa antaa pienintäkään mahdollisuutta. Mahdollisuuden saaneista tulee herkästi haavakkoja. Ammun vain istuvaa lintua. Jos haluan antaa riistalle mahdollisuuden, jätän aseen kotiin.