Seurojen säännöt vaatisivat monin paikoin varmasti päivittämistä. Metsästysmahdollisuuden sitominen maan omistamiseen on mennyttä aikaa. Meidänkään seuran hirvijahtiin ei löytyisi enää yhtään metsästäjää, jos jäsenyyden edellytyksenä olisi, että omistaa maata seuran alueella. Toiminta olisi hiipunut jo aikoja sitten.

Paikallisten maanomistajien 1950- luvulla muodostama hirviporukka rekisteröitiin seuraksi 1980- luvun lopulla. Toimenpide edellytti sääntöjen laatimista. Nissä ei ollut vaatimusta omistaa maata jäsenyyden ehtona. Se oli ilmeisen hyvä ratkaisu , koska maanomistajat eivät ole olleet riittävässä määrin kiinnostuneita liittymään mukaan toimintaan.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin oltiin taas uuden edessä. Toiminnan osoittaessa hiipumisen merkkejä kaksi metsästysseuraa liittyi isompaan kolmanteen. Me siinä mukana. Sääntöjä virtaviivaistettiin siinäkin vaiheessa.

Toiminta sai lisää virtaa. Tämäkään ei näytä riittäneen. Hirvijaos ,joka silloin perustettiin , on kuihtunut kooltaan puoleen muutamassa vuodessa. Harrastus on menettänyt vetovoimansa ja kohta joukkueen toimintakykykin on vaarassa.

Jos tämä koskisi ainoastaan omaa seuraa , olisi kyse paikallisesta ongelmasta. Sama tauti vaivaa muitakin lähialueen seuroja. Siksi asiasta on keskusteltava laajemmin, varsinkin , koska ei olla ihan syrjäkylillä. Mikä on tilanne loitommalla niukemman väestöpohjan alueilla? Hirvet eivät kaadu ajatuksen voimalla. Onnistunut jahti edellyttää fyysistä läsnäoloa ja aktiivista toimintaa.

PS. Makaroville on todettava ,että olin armeijassa kakkosluokan ampuja. Lahjattoman on pakko harjoitella ja se on tuottanut tulosta. Päivän kunto metsästystilanteessa on kuitenkin se ,joka ratkaisee.😊

Tuskin kukaan huippuosaamista on vaatimassa. Armeija-aikaiset suoritukset ovat kuitenkin vain ”paperia” metsästystilanteissa ,jos taidon ylläpito laiminlyödään. On tehtävä nöyrästi töitä ampumataidon eteen kaikissa elämänvaiheissa. Näin voidaan parantaa todennäköisyyttä sen suhteen ,että riistalaukaus onnistuu. Vanhat meriitit on nollattu sillä hetkellä , kun tulee huti tai haavakko.

Epäonnistumisia tapahtuu kokeneillekin, mutta he pystyvät kestämään pienet takaiskutkin. Sille itseään erinomaisena pitävälle kaverille moka saattaa olla ensimmäinen ja viimeinen siinä porukassa. Saattaa loppua ja monilta on loppunutkin koko harrastus.

Riittävyys on yksilökohtaista ,mutta viisi laakia vuodessa on aivan liian vähän. Tosin ”paska duunia’ (=kuivaharjoittelua) tekemällä varmuutta voi vähä parantaa. Itselläni kuluu kiväärin patruunoita 100-200 vuodessa ja haulikon kohdalla on lisättävä nolla perään. Innostuin eläkeiän saavutetuani ampumaan savikiekkoja ja havainnut yllättäen ,että vanhemmalla iälläkin voi kehittyä. Nyt on mittarissa 70. Sitten on aika luopua haulikkohommista ,kun paikalta 8 ei enää kiekot hajoa. Tällä hekellä hajoaa vielä tuplatkin ko paikalta 90%:n  todennäköisyydellä ilman maan vetovoiman myötävaikutusta. Keskimäärin kerran viikossa tulee kesäaikaan radalla käytyä.

Edellisestä huolimatta ohilaukaus on mahdollinen. Vähemmän harjoittelevilla todennäköisyys epäonnistumiseen on melko paljon suurempi. Pari kolme kertaa kesässä pitäisi kuitenkin jokaisen metsästäjän vierailla ampumaradalla ,jotta osaaminen säilyy. Jos taso ei säily , on lisättävä harjoittelua.